Jumittaa

En saa ulos oikein mitään. 

Oon onnellinen, iloinen, mutta silti jokin on vialla. 

Hassu

 Olin eilen ehkä väsyneimpien ihmisten top sadassaviidessäkymmenessä. Nukuin erittäin riittoisat vajaat viisi tuntia sähläten lopun päivää ja yrittäen vain keksiä jotakin, että on tekemistä. En anna nyt ajatuksille niin paljon sijaa. Samalla laajennan.

Koin tiistaina jotakin sellaista, jota en olisi välttämättä koskaan uskonut kokevani. Näin lämmintä ja punaista, lämpimän punaista ja liikahdin pehmeästi pudoten oikealle. Se oli yksi kauneimmista asioista, joita olen koskaan kokenut. 

Ja olen niin iloinen, että koin sen juuri sinun kanssasi. 

Olen taas jollakin tapaa, jotenkin pinnalla ja hengissä.

Kiitos, sinun. On taas helpompi hengittää hetken.

Vastauksia kysymyksiin

Tämä fiilis, joka pyrkii nyt ulos on juurikin tuon sitaatin mukainen.

Minä pelkään, mutta ei sanassa "jos" pitäisi olla mitään pelättävää. Sehän on vain sana ja"jos". 

Asiat, joita pelkään ovat aivan naurettavia. Ja mitä sitten, jos kaiken pelkäämisen ohella tämä kaikki valuu vain ohitse? Pelkään turhaan. 

Vaille kahden viikon aikana on tapahtunut niin paljon kaikkea, että menee hetki taas, että käsitän jotakin. 

Olo on hämmentynyt, mutta hyvinkin positiviinen. 

Ihminen puhuu ja ihminen vastaa

Ehkä hypnotisoivinta videomateriaalia koskaan. Rakkautta.

Tämä viikko näyttää ja vaikuttaa selkeälle. En tiedä tai osaa selittää, että onko tämä vain yksi mielialallinen tipahdus muiden seassa. Hyppimistä raiteelta toiselle testaten lujuuksia, tiheyksiä ja voimaa.
Voi, mitättömyys.

Selaan mietteitä ja olen aloittamassa lauseita. Tajuan kuitenkin, ettei yhdenkään asian kertominen murra mitään tai sinänsä kannata. Se olisi vähintään viihdyttävää, kyllä.
Ei varmaan vaikuta siltä, että yritän lokeroida asioita tällä kirjoituspalstalla ja näissä postauksissa, mutta teen parhaani sen asian suhteen. Yritän kirjoittaa asia asialta, etten hyppisi turhan paljoa.
En pidä.. hyppimisestä.

Ja asiasta toiseen. 
Sain "monta" puhelua tänään tullen siihen tulokseen, että en ehkä olekaan ihan toivoton tapaus. Olen kelannut tässä jonkin aikaa, että olen menettänyt ja tai jättänyt taakseni monta ihmistä. Nyt kävi kuitenkin syke niin että ehken olekaan.
Tajusin myös, että minun on oltava avoimempi ja tahdon  o l l a. 

Jos päätän haluavani hypätä niin kuin olen tehnytkin.. niiden siipien on parempi tulla esille.
Tällä hetkellä niistä ei näy kuin pieni alku ja sekunnin kokonaisvaltaisia vilahduksia. Ne ovat kuitenkin ihan riittoisan oloisia vielä tänä hetkenä, joten olettaisin niiden olevan myöhemminkin.

Ehkä ne vielä kasvavatkin.
Ehkäpä lohikäärme liittoutuu sulkapeitteen kanssa?

Lohikäärmeen kynsiä

Minulla on kartta, mutta en osaa päättää edes sitä, kuinka sitä pitelisi otteessaan. Osa minusta ei tahdo edes ryhtyä lukemaan sitä, sillä se osa pelkää menettävänsä, tulevansa satutetuksi, satuttavansa lisää, eksyvänsä, kompuroivansa, raahaavansa mukana liikaa "turhaa", puhuvansa liian paljon, puhuvansa liian vähän, puhuvansa liian sopivasti ja joskus yksinään sekä olevansa. Vain istuminen tässä on betonia harteilla. Näkymätöntä ja kuvitteellista kivimassaa, joka painaa kyyryyn eikä antaisi millään lupaa ihailla maisemia.

On päästettävä irti. On pakko alkaa tehdä pakkolaskua johonkin suuntaan, sillä tämä koneisto ei välttämättä kestä enää. 

Tiedän jossain mieleni perukoilla, mitä haluan nyt ja juuri tällä hetkellä, mutta en saa oksennetuksi sitä eteeni. Sen on tultava ylös asti. Keinolla millä hyvänsä. Ensimmäinen osa suunnitelmaa voisi olla niinkin "kevyt", että alan tasaaamaan sydämen sykettä siten, että toistan päässäni vain enemmän sitä, että kaikesta seuraa jotakin hyvää eikä minulla ole kiire minnekään. Edellä mainittu toinen lausahdus ei miellytä tämän hetkistä mielentilaa juuri lainkaan, mutta jos alkaisin vaikka ruokkimaan sitä lohikäärmettä sisälläni vähemmän. 

Lohikäärme on oma käsitykseni pahasta olosta ja ahdistuksesta jo vuodelta 2011. Sillä on tapana kuluttaa aikaa repien sisuskalujen seinämiä ja kutittaa sydäntä aiheuttaen mielipahaa ja ajatus-oksennusrefleksejä. Silti rakastan sitä, ja ehkä luopuminen on siitäkin syystä niin sokkeloista.

En tahdo näännyttää sitä liskoeläintä hengiltä, mutten tahdo myöskään, että se jatkaa asumistaan samalla tapaa. En ole aikeissa sanoa sen vuokrasopimusta irti, mutta sen on muutettava tapojaan.

En jaksa enää puhua. En jaksa käsitellä hetkeen tai mahdollisesti ainakaan tänään tätä kaikkeutta kenenkään kanssa, mutten mene tietenkään vannomaan, mitä tuleman pitää. 

Silti puhun täällä itsekseni? Kirjoitan kaiken ylös muistilapulle teillekin.

Kirjoittaminen on kuin kofeiinia kerrakseen. Se laittaa veren kiertämään ja laajentaa tajuntaa. Se on.. lohikäärmeen kynsien lyhentämistä, pienellä asteella. 

Onpas hienoa tajuta. Oikeasti, ja jotakin niinkin yksinkertaista.

Mieleen painui tänä aamuna se, että kuinka minun tulisi saavuttaa jotakin kun en tiedä edes mitä haluan?

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, haluanko tällä hetkellä mitään tai yhtään mitään, mutta sen tiedän, että aijon selvittää asian ja hyvinkin mahdollisesti selviytyä. 

Se on vain rankkaa.

Maailman raskainta työtä olla onnellinen tai hyvillään. 

Jäinen lasivankila

Nään unia, joissa pakenen. Viime yönä hakkasin lihaveitsellä rikki seinämää, joka oli sekoitus jäätä ja lasia. Ihmiset ympärillä juoksivat perässä ja jahtasivat. Oli kaksi puolta. Minä olin sillä puolella, jossa olivat kaikki ne olennot, joiden todellisuuden käsitys oli lähtenyt hallinnasta. Aikuiset yrittivät saada minua jäämään, mutta lähdin. Lähdin pois sieltä, palaten takaisin  t ä n n e. 

Ajatelkaa nyt. Tänne?

Ehkä minä väsyneine silmineni tahdon kuitenkin selvittää vielä jotakin enkä saa itseäni vielä lähtemään. Toivon kovasti niin.

Ja ehkä se on vain lopun alkua, että odotan kolmatta päivää.

Mitäkö silloin tapahtuu?

Silloin minä teen jotain, mitä en ole tehnyt moneen vuoteen. 

Astelen psykologille, kerraksi tai kahdeksi.

Ja jos siitä ei ole hyötyä niin sitten silkkaa hupia ja turhautumisen virne kasvoilla.

Sain aamulla jonkin viidentoista sekunnin välähdyksen siitä, että olen onnellinen. Seuraavaksi palauduinkin takaisin maan pinnalle ja syvemmälle takaraivoon etsimään syitä siihen, miksi pitäisi elää. Voiko niin typerää kysymystä esittää?

En varsinaisesti etsi enää edes västausta siihen, sillä tiedän sen jo. Tämä nyt on vain hetkiä, joina kadotan sen otteestani ja se lipuu viemäriin, jättäen minut käymään läpi putkistoja. Ja tällä jaksamisella, nyt ja tässä turhauttaa. 

Asioita ja kohtauksia tippuu eteen minulle, jolla ei ole käsikirjoitusta. 

Selvitäänkö tässä ihan varmasti? Olisi niin kova tarve huutaa.

Etenemistä

Joku työntää neuloja selkärangan nikamiin ja kääntelee niitä tylsyysasteensa mukaan. Toinen piirtelee katkoviivoja käsivarsiin, sormien väliin ja kantapäistä reisiin. Mittailen katseellani ja yritän sulattaa.

Kasvoja kiertää kellonviisarit, jotka pysähtyivät eilen otsalohkolle. Kuin vesipisarat ne valuivat paikoilleen, laskivat alas avatessa silmät ja vierähtivät uudelleen järjestykseen. 

Kiehtovinta koskaan. Se myös, ettei aika tunnu edelleenkään miltään, vaikka "ei miltään" on kaikkea. 

Olo on kuin jollain häkkilinnulla tai koppiin tungetulla pesukarhulla. Taistelu pään sisässä ja sen ulkopuolella on aikamoinen kirjo ja rikas romaani, päämääränä saada tämä olotila tiivistettyä kahteen tai kolmeen lauseeseen. 

Missä olen? Missä menen? Miten tämä teoriassa tehdään? 

Viisarin välit ovat tomua ja lahoja oksia, jotka murtuvat onnen tieltä. 

Kysymysvyöry

Nään ihmisen, joka tuijottaa herätessään tilaan, jota porukka kutsuu olohuoneeksi. Se nousee ylös, siirtyy harmaalle sohvalle ja avaa television. Sitten se otus laittaa ehkä ruokaa. Asettelee kaiken lautaselle, siirtyy takaisin sohvalle ja tuijottaa ruutua.

Välillä se sattuu vilkaisemaan puhelintaa ja siirtää sitten katseensa takaisin olennaiseen, televisioon, joka välkkyy. Seuraava aste on kynä ja vihko. Muutama lause, joilla korjataan aamua, eilistä iltaa, edellistä viikkoa ja niitä minuutteja, jotka olevinaan kuluvat. 

Olevinaan.

Kolmas aste on seuraavanlainen.

Saako otus raahattua itseänsä rappukäytävään? Sitä myötä ehkä ihmisten ilmoille ja pois johtopäätösraviradalta, jota on koko asunnon täydeltä. 

Jos ei niin sitten hoidetaan rataa. Koristellaan viivoja, kirjaimellisesti kävellään ja ryömitään jälkiä sen pintaan. Kulutetaan ja kasvatetaan oloa.

Olevinaan.

Kupolikatto ja kynttilöitä. Kupla ympärillä. 

Hypnotisoivat liekit ja kellot, jotka ei tikitä enää.

Pöllö keittiössä koittaa visertää jotakin, mutta laulakoot se aikaa siellä.

Katsellaan. 

Tämä on onnen sekaista hämmennystilaa. Sellainen painava, kompassin tapainen levy, josta pää on upotettu läpi ja se "suunnnan osoittaja" on jäänyt roikkumaan kaulalle. 

Mietin, että kuinka ne tulevat ymmärtämään minua, ellen edes minä ymmärrä niin paljoa. Toisaalta edes tahdo. 

Voin kuvitella niin selvästi sen, kun upottaudun siihen tuoliin ja selitän kaiken tiivistelmässä. En nää puhumista niinkään ongelmana, mutta-

Mitäköhän ne ajattelivat oikein tehdä. 

Hulluus punnitaan

Pystyn samaistumaan katseeseen niin hyvin.
Odotan mielenkiinnolla, millainen naamalukema on ensi kuun alussa. Repiikö tuuli sijoiltaan vai kutittaako vain hetken. Repis vain.

Unirikkaus on tällä hetkellä jokin maailman parhain lääke ja huume.
Ihmiset sanoo masentuneina usein haluavansa vain nukkua, muttei tämä ole samanlaista. Tämä on enemmän sellaista hetken sirkusta. Miellyttävää.
Ois raivostuttavaa vain lojua vuoteen pohjalla.
Toinen oudoin asia koskaan on tällä hetkellä se, että unirytmi on oikeasti aika okei. Pari kuukautta taakse päin seurasin auringon hidasta nousemista huoneen lattialta, ruudun takaa ja äärestä.

Mitäköhän olevinaan haen taas tai yritän tarkoittaa.

Ei tee mieli  m i t ä ä n.
Ja sitten  k a i k k e a.
Eniten ehkä vain tuijottaa eteensä ja olla, mikä on ehkä typerintä koskaan ihmisen suusta, joka harrastaa tätä "tappomielialaa".

Kuvitteletteko te koskaan kuolevanne?

Kukapa ei.

Minä kelaan sitä filmiä aika erinlaisin mittakaavoin, päätyen aina samaan pisteeseen eri tasoilla.

Ehkä pelkkä ajatteleminen luo turvaa, samalla tavalla kuin aina väliajoin satuttaminenkin. 

Mistäköhän uneksisi ensi yönä?

Kuolenko minä?

Tähtiradat painuu mullan alle, leijonat juoksee mereen ja tulikärpäset alkaa vikistä loistamisen sijaan. Niin minä luulen.

Linnuista muodostuu uusia ratoja, joita seuraamalla ei tarvitse enää ajatella. Sitten tulee uusia kissaeläimiä ja seuraavat valohyönteiset. 

Kaikki on niin suurta ja mahtavaa tämän maailman yllä. Nimenomaan, suurta ja mahtavaa.

Olen ehkä hölmö, kun ajattelen kaiken näin pitkän kaavan kautta. Vastalauseena tosin vielä, että ei, en ole, Ei ajatteleminen ole hölmöä. Ei ylireagointikaan, ei panikointi tai vastaava. Kaikesta seuraa jotakin hyvää.

Olen jonkin mereen laahaavan leijonan virassa, joka löytää pohjalta vielä jotakin uutta ja upottaa turpansa tuntemattomaan. 

En kykene pintajännitteen vuoksi seuraamaan parveittain taivaita halkovia lintuja tai ihmettelemään valoa kannattelevia kärpäsiä. 

Minä matkaan ja matkaan olevinani, jättäen taakseni niin paljon ja kaiken.

Hoen itselleni, että olen lakannut välittämästä. Osittain voisin sen todeta olevan sen tottakin.

Katsokaas, kun...

Aivan kuin pakenisin maailmasta toiseen, kantaen mukana ostoskassin täydeltä tiiliskiviä, joihin jokaiseen on kaiverrettu jotakin. Painavimpiin kiviin kuuluvat loppuun kuluneet yksilöt, joissa lukee lihavoituna mm. itseviha ja yksinäisyys. Yksinäisyydellä en tarkoita tätä tässä, en tuotakaan, mitä yritätte osoittaa. Tarkoitan omaa atlantistani. Omaa mertani, jonka pohjia ei ole ymmärtänyt vielä kukaan. 

Ehkä painavimmassa harkossa lukeekin: "vain ymmärrystä vailla",ja odotan jonkun heittävän pelastusrenkaan.

Mutta..

Ei leijonille heitetä pelastusrenkaita.

Niin ei tule käymään.

Tämä on minä vs. painovoima. 

Käärmeitä ja maskeja

Heräsin vuoteen pohjalta heti unieni loputtua tältä yöltä. Näin unta siitä, että joku henkilö, nainen ratsasti hevosellaan alas mäen. Se nainen pelkäsi jo etukäteen heinikossa olevan käärmeitä, ja kuinka ollakaan mäen laskettuaan hän törmäsi käärmeeseen ratsunsa kanssa. Hevonen säikähti, jähmettyi paikoilleen ja parivaljakko jäi tuijottamaan sieltä kaikaisuudesta minua. Jatkoin matkaani.

Mäen, käytävän pätkät ja kapea tie veivät poniaitaukselle, josta otin kiinni sellaisen nelijalkaisen, jonka tunsin jo jostakin nähdystä unesta ja "oikeasta elämästä." Nousin sen selkään, otin ohjat reilusti lyhyemmälle ja painoin pohkeet sen kylkiä vasten. Poni kulki mukana hetken, kadoten sitten huomaamattani.

Seuraavaksi vastaan tuli vanha mies, joka puhui minulle jotakin. Muistan sen, että olin nähnyt hänet joskus aijemmin. Autoin häntä jollakin tapaa ja hän muuttui arvaamattomasta hyvinkin ystävällisen oloiseksi ja kiitti minua. Oma mielialani seilasi positiivisenpaan.

Käytävän loppuvaiheilla, vähän matkan päässä siitä, missä tuntematon mies istui. Siellä oli maski, jota en olisi kauempaa seurattuna tahtonut lähestyä. Minun ei kuitenkaan tarvinnut kerätä minkäänlaista rohkeutta. Astelin käytävää huomaten, että se loppuu siihen. Maski yritti vetää jollakin tapaa puoleensa ja pelotella, mutten antanut sen vallata itseäni.
"Oletko valmis jättämään taaksesi kaiken suremisen?" Se kysyi äänensävyttä.
Vastasin kaikkien muistelmien mukaan myöntävästi ja hän päästi minut lähtemään.

Putosin lapsuuden kotiin, ruokapöydän ääreen seuraamaan sitä, kun-
Tiivistettynä jokainen oli vain sekaisin, kukin tavalla, joka miellytti.

Kaikessa kaoottisuudessaan niin avartavaa ja hämmentävää. 

Mitä te mietteet haluatte minusta?

Järkkyminen

Enää ei tunnu siltä, että aika kulkee.
Tuntuu siltä, että ajan käsite on melko täydellisesti menettänyt merkityksensä. En siltikään näe järkeä tässä yhtään sen enempää.

Päähän juolahtaa johtopäätöksiä ja mahdollisia vastauksia, vaihtoehtoja reitteihin ja silkkaa tyhjyyden lyöntiä. Olen tässä, mutta en ole. Ja nyt tuntuu hyvin paljon siltä, että jokin käärö pään sisällä on avautunut niin laajalle alueelle, etten saa sydäntä tai mieltä kuriin.
Ehkä viikkoja rakennettu suunnitelma voisi vihdoin tehdä järkeä. Kaiken muun puolesta.
En minä menetäkään mitään. Tai en tiedä. Ehkä lisää järkeä.

En sisäistä tätä maalausta, joka on asetettu sellaisiin raameihin, jotta epäonnistumisen varaa ei yksinkertaisesti ole. Miten te oikein pystytte tähän?
Tajuan tätä koko ajan syvemmin ja sitä myötä vähemmän. Se on uskomatonta, välillä nautinnollista ja sitten ei mitään. Suurimmaksi osaksi kuitenkin kaikkea sitä, mitä en saa painettua edes paperille.

Te juoksette paikasta toiseen. Teidän katseistanne paistaa läpi puhdas onnettomuus. Kuinka te olette? Hengitätte? Teette työtä ja rakennatte sitä jotakin ihannekuvaa ihan tuosta noin?

Toistamiseen, enää ei tunnu siltä, että aikaa kulkee.
Eikä veri.
Eikä hengitys.

Rakennan seinät kohta sinne huoneeseen. 

Ehkä minä kuitenkin soitan, vaikka ottaisi kuinka päähän. 

.

Ranta savuaa

Tuntuu taas vuosisadan väliltä siitä, kun tänne on yrittänyt jotain raapia.

Tunnen itseni ihan idiootiksi, olennoksi joka on jotain ihmisen ja yksisarvisen väliltä ja sitten vain osaksi jotakin suurempaa. Alkuviikon perusteella se jää vain siihen tuttuun mielialojen kaatumiseen rynnäkön kera. Pohdin kahteen kertaan, että puhunko kenellekään niinä hetkinä, mutta sain minä jotakin lopulta sanotuksi, vihaten sitten itseäni heti perään. 

Nyt kaikki alkaa taas tasautua, mutta mietin ja osittain pelkään, että milloin uudestaan? Se panikoinnin määrä on aivan uskomaton välillä. Seinät tanssii, lattia keikkuu ja päässä huutaa. 

Minä huudan.

Ja olen kaiken takana. 

Kaiken sen kivun ja kaikkien niiden kummitusten alku ja juuri.

Tajunnan laajennusta ja johtopäätös elämästä, että se on tragikoominen vitsi.

Tuntuu oudolle, katoavalle, tälle hetkelle, sinulle, minulle, meille ja maailmalle. Tuntuu kaikelle, kaikessa kaikkeudessa. Kaikki on yhtä.

Ja yksisarviset juoksee mieterataa samettikengillänsä.

Minä seuraan. 

Mielikuvituksen voima. Siitä on niin moneen, että melkein hymyillyttää. 

Luodista päähän

Meinasin kirjoittaa tänään tänne, mutta sitten avasin vihkon, jonka sivut oli paperia.
Meinasin kirjoittaa tänne tänään uudestaan, mutta sitten tuntui siltä, että voisi avata vihkon, jonka sivut oli paperia. Mitä minä uskottelen itselleni taas? Että kuolema on hyväksyttävämpää, kun luon tekstiä ja ihmetten.

Mitä täällä tapahtuu.

Kosmista värinää.

Lahjontaa

Minä nään salamoita pitkin olohuonetta, veden pintajännityksen värähtelevän juomalasissani ja kuulen loputtoman sykkeen kehoni perukoilta. Kysyin viime perjantaina itseltäni, että olenko elossa. Epäröiden vastasin, että kyllä. Nyt pitäisi yrittää uskotella taas itselleen sen olevan melko totta. 

Papereita, papereita ja papereita allekirjoituksineen. Minä en päästä irti. Miksi? Jossakin vaiheessa se kaikki vielä uppoaa päähän takaraivoa myöten, täyttäen koko mieleni sellaisella latauksella tyytyväisyyttä ja kylläisyyttä, että en huolehdi enää tällä tapaa. Uskon niin. 

Hoen itselleni kerta toisensa jälkeen.