Liika-ajattelun liitoksia

Aikeissa kirjoittaa jotakin rauhasta. Yritän aloittaa otsikolla: "Rauhan saavuttaminen ei vie aikaa" . Päädyin valintaani siksi, että lause "Rauhan saavuttaminen vie aikaa" kuulostaa omiin korviini kovin mekaaniselta. En usko siihen. Yritän aina välillä uskoa, mutta oikeasti en pysty perustamaan sen varaan oikein mitään mielipidettä. Päädyn toisesta päädystä takaisin aloituspisteeseen ja niin edelleen.

Rauha. Mitä on rauha?

Se on minulle sitä, että pystyn olemaan sovinnossa itseni kanssa, mutta silti kiinnittämään huomiota kaikkeen ympärillä tapahtuvaan. 

Se on sitä, että ei anna ajatusten vallata koko päätä. Jos joudun sinne en erota myöskään pian häntää. Se on vaikeaa.

Rauha. Se on on hengittämistä, aistimista, nautintoa ja yleistä energian kulkua. 

Rauha on ajattelutapa, joka miellyttää sinua. Se on suunta, joka antaa sinulle paljon. Se on jotakin, mikä saa tuntemaan itsesi voimakkaaksi, kestäväksi ja hyväksi. 

Rauha on sitä, että ihminen luottaa itseensä ja päätökseensä omasta polustaan. Polku muovautuu koko ajan. Mikään ei pysähdy. Meidän on mahdotonta tietää, mitä käy, koska kaikki tapahtuu intuitiosta. Maailma ja elämäkin tapahtuvat. Kaikki muuttuu. Siinä on meidän taivas ja katto sekä turva.

Tapahdu sinäkin. Olethan itse itsesi työkalu, maailmassa, jonka reaktio sisälsi myös sinut. Kuulut kaavaan. 

Mitä sinun tarvitsee tietää enempää?

Rauha voi olla halaus. 

Rauha voi olla viileää ilmaa, joka puskee raollaan olevan ikkunan välistä. 

Rauha voi olla eläin, jonka kanssa tykkäät käydä ulkona.

Rauhaa on se, että pidät siitä, mitä teet. 

Kyseenalaistaminen on hienoa, muttei sinun tarvitse ajautua karikolle, jossa pohdintalukemat ovat suurempia. Liiallinen pohtiminen ei tee hyvää. 

Välikatsaus

Yön varastaessa valon helliin suojiinsa maailma hiljenee. Sade rummuttaa pisaroitaan kevyesti vasten ikkuna-lautaa ja ajatus yrittää ottaa liittyäkseen puhdistukseen, jonka luonto parhaillaan kokee.

Ulkona on hiukan pimeämpää ja vähän vähemmän ihmisiä, kuitenkin samaan tapaan kuin päivisin kaikkialla tapahtuu liikettä ja jossain putkahtaa yhtälailla ajatus. Autojen etenevä tahti tiellä liittyy hiljaa olohuoneen laitteiston ja sisään pyrkivien ympäristön äänien konserttiin. 

Tässä minä. Parhaimmillaan. 

Hengitän vain ilmaa, ja olen se.

Sitä kuvittelee itsensä sudeksi, koiraksi tai päättävän näköiseksi kissaksi lattian rajaan - huojuvan psyykkeen tukipilareiksi putkahtavia mielikuvia ja voimasanoja. Väliajoin psyyke onnistuu istuttamaan ihmiskehoon neljä jalkaa kera kavioiden, jotka iskeytyvät mahtavasti lattiaan jokaisella oikeaksi todetulla ajatuksella, luoden raameja taivaltajan tavoittelemaan olemukseen itsestään, kulkijan kaikkea sitä tapahtuma-rataa välttämättä tiedostamatta. "Käteen on jäävä se, mikä on tärkeää." 

Toisinaan sitä taas jää tutkimaan ihmis-raajojaan yhtäkkiä täriseviä ja varovaiseen sävyyn vaihtuvaa ääntään. Välillä vajaavaiseksi jäävästä olosta huolimatta tarttuu mielummin mielikuviinsa epäkunnossa luotuihin ja versoo itsensä jäljelle jäävistä väleistä, vaikka tietää tiedostavansa vielä kovin vähän ja huoliensa olevan pientä. 

Tätä hetkeä tiedostava, kävelemään koneistettu kaikkeus tietää pystyvänsä parempaan, joka hengenvedollaan. 

(Ihminen mahtuu "suurine" ajatuksineen hyvinkin pieneen tilaan.)

Ajatus on taivuteltavissa puhalluksen voimalla.