Ravunkuori

Kuluva kynä ikkunalaudalla. Valtio teroittaa susta viimeisenkin pois. Ei auta sulkea ikkunoita, ei peitellä pienen pieniä asuntoloita tai kirjoitella seiniin, kun ei uskalleta puhua enää ääneen. Hermostuneet raajarikot tekee valintoja paineen alla. Tämä valinnan suorittaja jäi ihailemaan muureja ja maailmaa niiden takana. 

Puolitiessä se tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi. Ei se ollut yksin, mutta siltä siitä tuntui. Sen vuoksi se myös yritti selvitä sen käyttäytymiskaavan mukaan itsekseen. Se antoi sijaa ja säästi muita. Ainakin oletti niin saaden siitä poikkeavia lopputuloksia. 

Se on syntyessään yksin ja kuolleessaan yksin. Se asia painaa sen harteita jo nyt, vaikka kaikessa harmoniassaan se uskoo, että kaikki on yhtä eikä ole hätää. 

Jotkut kuvaavat mieltä eräänlaisiksi tikkaiksi, jota pitkin kiivetä korkeammalle.

En tiedä meneekö se enää niin. Minun mielestäni ihmismieli on jotain syvempää kuin aste asteelta etenevät tikkaat. Se on kellariluukku lattiassa. Pimeä sellainen, jos jatkat sillä ajatustavalla, että etenemisesi on pelottavaa tai tuntuu epämukavalta, tai sitten vain oletat sen pimeyden perusteella tien olevan mutkikas ja vaikea. 

Sinä saat paeta ja juosta itsesi hengästyksiin.

Mutta sinulla on mahdollisuus tehdä ihan mitä tahansa, kun vain päätät niin ja valat uskoa itseesi. 

Et voi rakastaa muita, jos et rakasta itseäsi.

Minun ei tarvitse olla mitään tai missään. Silti on niin kova tarve, että musertaa ihmis-naaman mopsin kasvojen muotoon, monelle kurtulle ja solmuun sieltä jostain päästä.

Ei tunnu hyvälle. 

Olen kuitenkin tässä ja hengitän.

Hengitän taas.

Ja pyrin ottamaan siitä vähemmän paineita. 

Sillä minä tahdon nousta ja tehdä niitä asioita enemmän, joista pidän ja joidenka koen olevan hyväksi. Olo on kuin ravulla, joka on jumissa jonkin lohkarevuoren välissä. Sillä on kuitenkin vielä tallessa paljon toivoa, jos ei muuta. Ja siitä on hyvä lähteä.

Oloja

Mitä minä oikein teen nyt?

M I TÄ ? 

En kuule omia ajatuksiani tai saa selvää muiden mietteistä.

Menee ohi.

Menee ohi.

Pakko mennä.

Pako.

  

Juokseminen jatkuu vaikka hengästyn.

En anna itselleni ikinä anteeksi

En tule osaamaan selittämään tätä oloa kenellekään suorin ja mustavalkoisin sanoin. Omistan vain pienen pieniä kuiskauksen palasia ja rippeitä. Teidän on pakko päätellä siitä loput. Minä yritän kyllä parhaani.

En halua teidän edes ymmärtävän. Se, mitä tuolla sisällä on. Se on jotakin niin pimeää ja epätoivoista, etten tahdo satuttaa ketään sillä. Suurin osa ihmisistä, joille on kertonut ne kaikista syvimmät naarmut ovat lähteneet. Sanomatta siihen asiaan yhtään mitään. Enkä minä halua käsitellä vanhaa. Minä olen uusi. Minun on oltava, että pääsen eteenpäin.

Vihaan ja rakastan sisäistä lohikäärmepetoani, joka sitä ahdistusta vertauskuvallisesti rakentaa, enkä tiedä tällä hetkellä, että pitäisikö minun tappaa se vai yrittää ystävystyä. Ja se on ihan kamalaa, kun ei tiedä, mitä tekisi itsensä kanssa. En minä ole tottunut nousemaan ylös pidemmäksi aikaa. En vain ole. Nytkö pitäisi osata? Miten teen sen? Miten, miten, miten?
Ette te pysty sanomaan.

Ottakaa kiinni ja halatkaa. Ottakaa kiinni ja rutistakaa.
En osaa olla. En pysty. Oon niin loppu. Hypin terältä terälle.
On niin helvetin paha olo.

Tiedän, että jos nyt onnistun niin minä voin parantua. Minä tiedän sen.
Mutta kuinka minä onnistun? Kädet tärisee ja tekee mieli oksentaa. Mieli sanoo, että oksenna, mutta minä en suostu. Tiedän vain yhden keinon ja nyt minun on hylättävä se.
On pakko.
Ihan pakko.

Tai minä en parane ikinä.

Ja sen vuoksi minä hajoan nyt.
Hajoan niin pieniin palasiin kuin ikinä pystyn.

Pelinappula

Nään sekavia unia.
Jokin riipi päätä yöllä päätä. Puristi kasaan ja jätti nurkkaan. Käveli kehää ympärillä. Ja se jokin on tunne siitä, etten minä riitä. Tuntuu, että joudun maksamaan sen joka kerta siitä jos onnistun jossakin edes jollakin tasoa.
En saanut nukutuksi ensin pitkään aikaan. Sitten minä mietin ja mietin, mitä oikein olen tekemässä. En tullut mihinkään johtopäätökseen. Minä vain nukahdin. Päätin miettiä lisää aamulla tai unohtaa koko asian. Ei se niin mene oikein. En minä toimi niin. En kyllä näinkään.

Mitä olen oikein tekemässä? Kun en erota sormiani tästä pelistä enää.

Joskus romahtaa

Tekee niin pahaa.

Valmiustilassa

Se juoksi järveä pitkin rantaan, hämmästeli kuuta ja sen asukkaita. Painoi käpälänsä betoniin ja jäi kiinni, kunnes joku koputti vasaralla. Frettiparka. Arkajalka. Perhoset söi sen elävältä ja tuli taas uusi eläin, joka toisti tapahtuneen. Kiertokulkukanta. Päätösvalta vaakalaudalla, jalat kuitenkin maassa. Tuli pimeää ja puista lautoja. Hetken päästä vielä vaikeammin hahmotettava näkökanta, kun laudoista kasvoi tiiliskiviä fretin päälle haukkomaan henkeä. Karvat maalattiin läpikuultavalla tajunnan tukkivalla pölyn jatkeella ja osa revittiin irti. Tyynyjen sisään ja yleiseksi kalustoksi. Hampaista pikareita perhosille, kun näkivät kovan vaivan rakentaessaan tämän vaappuvan yhteiskuntalaivan. Syöpyvät nekin loppuun saaritantereella nimeltänsä maa.

Ihminen kaartoi syvään ja jäi nukkumaan. Vajosi patjaan ja antoi sen vielä kerran nielaista ennen lopullista soittoaan. Jäi sen sisään kuin fretti betonikiveen. Selkärangasta kuului rutinaa ja nikamista pientä helinää. Hiekka hiersi ja tuuli kertoi jotakin juuri siinä paikassa. Makuuhuoneen sivussa piilossa planeetaltaan sekä itseltään että eläimiltä.

Niitä oli seinillä, matossa ja lattialla. Ne osasivat painaa ovenkahvan alas ja nostaa takaisin ylös. Ne kykenivät juttelemaan, puhumaan, valehtelemaan ja kertomaan totuuden. Se jokin ja ne jokin kuulivat myös kaiken. Pään sisältä ja takaraivon pohjalta. Mielenluku-ohjelma, jolta ei kysytty lupaa käydä läpi ajatuksia.
Niiden silmät näkivät ja kokivat kaiken.
Niiden silmät olivat yksi suuri silmä pienien silmien päällä ja tiellä. Lasikupoli joka ei laskenut läpi.
Pääosissa oleva raahasi itseään pitkin tapetteja. Koko huone oli kuljettava asfaltti. Katkoviivoilla varustettu reitti, joka samalla ahdisti ja huvitti.

Tapeteissa kaloja ja kaakeleissa ruohoa. Sinistä ja vihreää ympäriinsä asian lopettavaa pistettä vailla. Viimeistelemätön taulu, johon sivuhenkilöllä oli tarve vaikuttaa ja lisätä sisustusta.

Fretit pyörittelevät päitänsä, kun toiminta alkaa hämmentää. Niin monta kahlekohtaa ja heikkoa paria, kun voisi olla ihan niin yksinkertaista, että väriyhdistelmät tuntuvat hyvältä ja kannustavat.

"Sinäkö se olit siellä?"
Painaa päänsä kaislikkoon ja haravoi johtopäätöksiänsä. Huonekaarnan sisällä on pimeää, vaikka siellä makaisi silmät selällänsä. Turvapaikka, kovin lohduton. Silmät kiinni sopivan sekava. Paikkana aika avara ja peitelty mielihyvää nostattavalla valolla.
Eläintarhan asukas valuu viemäriä kohden lattiallansa. Kulmat ympärillä jatkuvat peltoaukeana aina vain kaueammas. Silti ei ole lainkaan pimeää eikä ahdasta.

Ihmisen ympärille kohoaa metsä, joka sisältää erinlaisia puita. Taivas on puhdas ja ainoastaan lintujen osiin halkaisema. Se kaikki peilautuu järveen, josta otus aloitti matkansa keräämällä mukaansa kolmion korkeimman kohdan.

Mutka.

Painava lovi

Aika tuntuu koko ajan suuremmalta terävältä koukulta, joka houkuttelee mukaansa. En jaksaisi antautua ja odotan taas seuraavaa käyntiä. Viime kerrasta on ikuisuuden verran, koska joululomat.

Hetki sitten minulla oli vain se ajatus, etten halua sinne taas ollenkaan. Nyt tekee ihan pikkuisen mieli, hetken päästä ei varmaan ollenkaan. Niin se menee. On mahdotonta sanoa yhtään mitään mihinkään. En tahdo. Tahdon. Silloin tällöin siitä väliltä. Ei enää niin usein.

Näin unta siitä, että juoksin kadulla, jonka kummastakin päästä valui tielle eläviä kuolleita. Minun oli kiivettävä lähimmän kerrostalon katolle suojaan. Siellä minulta vei kaiken jokin mies, joka tajusi minun kehittäneen jonkin liuoksen. Se oli pienessä putelissa värinänsä punainen. Ymmärsin siinä, että mihin se oli tarkoitettu ja se oli yllättävän tärkeä juttu ja osa, mutten muista enää siitä sen enempää.

Se oli vain punainen liuos, joka oli erittäin tärkeä ja kaikki halusivat sen. Minä luovuin osasta ja sain tilalle jotakin muuta? Oletan. En kykene palauttamaan sitä mieleeni enää.

Teoriassa en tiedä, mitä teen enää.
Kai minä teen jotakin.
Se ei vaan.. ei vaan.

Ole sitä.

Minulla on lista asioita, joita minun tulisi korjata tai eheyttää.
Ehkä aloitan siitä.

Muuta kuin tarhaa, toisenlaista harhaa

Enää ei tee mieli palata istumaan käytävän puolelle. Ensimmäinen kerta omilla asioilla siellä riitti. Ihminen tungetaan häkkiin, saarretaan nurkkaan ja pakotetaan hyväksymään jotakin muuta kuin itsensä. Ei se toimi niin. Ei vaan käy. Sellainen ylikuumenee ja hajoaa vielä suuremmaksi sodaksi ja tuhoksi. 

Aidatut yksilöt ja eläintarhat. Lampaat hämmentyy tai syöksyy teollisuus-onneen mielissään. 

Osa jää kärventymään ja valittamaan toisillensa. 

Toiset hymyilee ja toiset edes irvistää. Toisilla ei ole päätä eikä häntää. Minä katson siitä jostakin välistä. 

Se on hyvä niin. 

Ei ne tuolit siellä käytävässä minua luultavasti arvioi tai lue päältä, mutta juuri sinä hetkenä se tuntuu vahvimmiltaan siltä, että jopa tapeteilla on enemmän vaikutusvaltaa. Värini täytyy olla hyvä ja joukkoon sulautuva tai he värjäävät minut. Upottavat sinne jonnekin kerta toisensa perään, jotta minä kuulun sisustukseen ja varmasti sovin suuren suureen kupolihuoneeseen. Päättäjät ja muu henkilökunta istuvat korokkeella vähän korkeammalla seuraamassa tapahtumia. Kuka ne sinne istutti? 

"Silmä?"

"Silmät?"

"Silmämme."

On savukoneita ja johtokahleita, laskut perässä. Valtavia kaapeleita, kaakeleiden alla, karkuteillä ja ihmiset vaarassa. Askelma on varominen ja varominen askel. Niinkö? 

Joskus tuolit on jees. Joskus käytävä on vaan jees. Ei silti kaikki käytävät. Toiset eivät suostu edes kutsumaan sisään. Sitten niissä ahdistaa, mutta ihmisillä on enemmän työtä. 

Kaupungit ovat yksinäisiä ketunpesiä käpälänjäljittä. Siellä on alkanut näkyä suurempia ja pienempiä painojälkiä, joten jollain sitä on yritettävä tasata. Lisätä tehokkuutta ja vähentää kettujen lukumäärää sitä kautta. 

Pelko ajaa ihmisiä täällä ja pelottaa sieluja.