Ravunkuori

Kuluva kynä ikkunalaudalla. Valtio teroittaa susta viimeisenkin pois. Ei auta sulkea ikkunoita, ei peitellä pienen pieniä asuntoloita tai kirjoitella seiniin, kun ei uskalleta puhua enää ääneen. Hermostuneet raajarikot tekee valintoja paineen alla. Tämä valinnan suorittaja jäi ihailemaan muureja ja maailmaa niiden takana. 

Puolitiessä se tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi. Ei se ollut yksin, mutta siltä siitä tuntui. Sen vuoksi se myös yritti selvitä sen käyttäytymiskaavan mukaan itsekseen. Se antoi sijaa ja säästi muita. Ainakin oletti niin saaden siitä poikkeavia lopputuloksia. 

Se on syntyessään yksin ja kuolleessaan yksin. Se asia painaa sen harteita jo nyt, vaikka kaikessa harmoniassaan se uskoo, että kaikki on yhtä eikä ole hätää. 

Jotkut kuvaavat mieltä eräänlaisiksi tikkaiksi, jota pitkin kiivetä korkeammalle.

En tiedä meneekö se enää niin. Minun mielestäni ihmismieli on jotain syvempää kuin aste asteelta etenevät tikkaat. Se on kellariluukku lattiassa. Pimeä sellainen, jos jatkat sillä ajatustavalla, että etenemisesi on pelottavaa tai tuntuu epämukavalta, tai sitten vain oletat sen pimeyden perusteella tien olevan mutkikas ja vaikea. 

Sinä saat paeta ja juosta itsesi hengästyksiin.

Mutta sinulla on mahdollisuus tehdä ihan mitä tahansa, kun vain päätät niin ja valat uskoa itseesi. 

Et voi rakastaa muita, jos et rakasta itseäsi.

Minun ei tarvitse olla mitään tai missään. Silti on niin kova tarve, että musertaa ihmis-naaman mopsin kasvojen muotoon, monelle kurtulle ja solmuun sieltä jostain päästä.

Ei tunnu hyvälle. 

Olen kuitenkin tässä ja hengitän.

Hengitän taas.

Ja pyrin ottamaan siitä vähemmän paineita. 

Sillä minä tahdon nousta ja tehdä niitä asioita enemmän, joista pidän ja joidenka koen olevan hyväksi. Olo on kuin ravulla, joka on jumissa jonkin lohkarevuoren välissä. Sillä on kuitenkin vielä tallessa paljon toivoa, jos ei muuta. Ja siitä on hyvä lähteä.