Loputon unipäiväkirja

Näin unta toissayönä siitä, että tasohyppelin taas maailmojen välillä.
Ajauduin johonkin videopeliin, jossa mentiin keskiaika-teemalla ja ripauksella fantasiaa. Kävelin tietäni jossakin kylässä, jossa oli aitauksissa hevosia. Minun täytyi valita ratsuni niistä pikselieläimistä, jotka kaikki tahtoivat näyttää vähän samalta. Päädyin haflingeria muistuttavaan yksilöön ja suuntasin tieni jonkin kohtalokkaan sillan päätyyn.
Suurelta seinämältä satoi tulta minua kohti. Minun kuului ampua sitä takaisin voittaakseni sen ja saadakseni sen hengiltä.
Ammuin ja ammuin. Sitten seinämä hajosi ja satoi jalkoihini kristalleina, joita oli tuhansittain. Niin paljon ja niin erilaisia. Pelkkiä kiviä, timantteja, smaragdeja ja kaikkea niiden väliltä. Ei kultaa eikä hopeaa. Vain kirkkaita kiviä, joita minä keräsin jollakin suuremman voiman omaavalla kivellä, joka veti ne talteen magneetin tavalla.

Se oli erittäin kaunista ja sekavaa.

Epäonnistuja

Minne oikein putoan? 

Tässä hiton painovoimattomuudessa, joka tappaa yhteen huoneeseen. 

Antakaa anteeksi, kun en nyt jaksa.

Mustavalo

Huohotin, kunnes kaikki helpotti. Pöllön pupillit laajentuivat, sitten se nukahti ja palasi osaksi maailmaa. Näki elävistäkuolleista unta heräten aamulla. Nyt se ihmettelee aikaansaannostaan. 

Maanantaiko? Nyt? Eiköhän peruuteta vielä taaksepäin? 

Tää lintu ei pidä näistä ajovaloista.

Teistä jokainen

 Ajattelin tässä vain potkia vähän itseäni. Samaten teitä.

Jos tuolla minunkin pääkopassa helähtäisi vaikka jokin järjen hiven eloon.

Vuosisata nolla

Luulin hetken keksiväni jonkin ratkaisun, mutta totesin lopulta ettei se hyödyttänyt mitään. Se oli vain toteaminen siitä, mitä minä juuri nyt kaipaan ja miksi minä kaipaan. Tämä päivä on virallisesti yhtä hyödytön kuin muutkin päivät. En yleensä ole tätä mieltä, mutta nyt annan itselleni luvan. Vihaan tätä päivää ja sitä, että luulen vihaavani sitä.

Todellisuus on sitä ja todellisuus on tätä. En jaksa enää yhtäkään määritelmää, mutta janoan enemmän.
Huomenna kaikki on paremmin. Ok? Ihan varmasti on.

Tipahtelua ja talven varsinainen laskeutuminen

 Nukahdin äskettäin migreeniin. Tipahdin jonkinlaiseen unitilaan, jossa heräsin siitä samasta paikasta. Näin mustalla pohjalla suuren silmän. Kaikki oli utuista. Olin neljän seinän sisässä, siinä samassa huoneessa. Nousin ylös, aloin hakata seinää, huutaa ja itkeä. En päässyt pois. Tiedostin, että se oli unitila (tiedostan sen nykyään aina), mutten saanut siltikään silmiäni auki ja se aiheutti tutun pakokauhun. Sitten kuului tipahdus. 

Heräsin unessa ollessani uudelleen siitä samasta paikasta. En nähnyt enää silmää. Nousin ylös ja kävelin samalle kohtaa seinämää. Aloin hakata. Huutaa niin lujaa kuin lähti eikä itkulta säästytty tälläkään kertaa. Toinen tipahdus.

Nousin ylös kolmannen kerran. Luulin heränneeni. Aloin juosta kauhun vallassa ovelle. Siitä keittiöön. Olin paniikissa ja etsin ympärilleni ihmisiä. 

Kaikki saman katon alla olijat olivat kuin patsaita. Ravistelin heitä, huusin ääneen, että "Halatkaa joku minua, nyt!" Kukaan ei tehnyt liikettäkään.

Pikkusisko istui koneella vierellänsä hänen poikaystävä. Rojahdin siskon eteen, painoin pään hänen polviensa varaan ja itkin. Itkin ja huusin vähän lisää. Katselin ympärilleni. Kaikki tuijottivat. Eivät tehneet elettä eivätkä ilmettä. Tuijottivat vain kuin en olisi olemassakaan. Korkeintaan jotain pelkkää kylmää ilmaa, jota kirotaan. Vuodenajat vaan vaihtuu.

Sitten minä heräsin oikeasti. Pimeästä huoneesta.

Nousin samalla tavalla ylös. Kuuntelin hetken ääniä ja kävelin olohuoneeseen. Turhauduin tasolla kymmenen ja rauhotuin vasta tuntien kuluttua. 

Mitä tämä oikein on ja miksi se tulee migreenin yhteydessä? 

Miksi minä olevinaan herään joka kerta, toistan tekemäni asiat unessa?

Huudan ja lyön seinää ihan joka kerta, yrittäen saada silmäni auki. 

Se on yksi pelottavimmista tunteista koskaan.

Tajusin taas ja jälleen kerran, että ehkä pitäisi alkaa meditoida enemmän. Siitä, jos jostakin tulee hyvä olo ja saa itsensä tasapainoon. 

Ja minä tarvitsen sitä.

Yritys

Päätä särkee. Taas.
Näitä päiviä on ollut putkeen jo niin monta. Migreeni rakentuu taas siitä, kun unirytmini hyppii omiansa, ilmat kylmenee ja yleisesti ottaen stressaan ihan äärettömän paljon koko ajan. Ihan mahdollisimman pieniä asioita, joita lumipallo-efektin tavoin suurentelen.

Kitaraa ei ole kuulunut postista. Se ei ole niin suuri ongelma kuin se, että hengittäminen yleisesti on melko rosoisen oloista. Minulla on koko ajan kuuma, ei ollenkaan kylmä. Sydämeni lyö hyvin nopeaan tahtiin yrittäen huijata minut tekemään jotakin sellaista, jota en todellisuudessa tahdo. En saa rauhaa. Hakkaan jalalla lattiaa, revin kynsinauhoja ja kuuntelen kun koirat nukkuvat. On tehtävä jotain. Tuntuu siltä, että on pakko.
Tai minä sekoan.

Aamulla oli satanut taas lunta. Ulkona näyttää siltä kuin talvi olisi ollut päällä jo viikkoja. Joku painoi napin pohjaan kuitenkin vasta kaksi päivää sitten.
Kaikki tämä lumiharso vain kahdessa päivässä? Mitä tapahtuu?

Menin eilen ihan tyytyväisin mielin nukkumaan, vaikkakin ilta itsessään ei tuottanut minkäänlaista hyvää tulosta.

Lasken päiviä keskiviikkoon.
Aijon yrittää teidän vuoksenne, mutten pysty siihen enää yksin.

Leijona

Paras sana englanniksi on ehdottomasti leijona. Se kuulostaa niin hyvälle ja lohduttavalle. Niin mukavalle, että voisin kuvitella lähteväni kohta ulos selvittämään päätäni. Piirtämään leijonan jälkiä vasta sataneeseen lumeen koira mukanani.

Parannuskeinojen etsiminen pienistä asioista on niin paljon tulosta tuottavampaa kuin "suuret muutokset", vaikka mielessä jyllää vaikka ja mitä.

Kissoja ja lunta

Palaan tänne aina selittämään öisiä kuviani heti herättyäni. Tänään on kuitenkin sellainen aamu, etten taida jaksaakaan. Yritän tiivistää kaiken hyvin pieneen.

Ahdistus peilautui nukkumisen lahjoihin.
Tänne tuli jokin tornadon kaltainen sääilmiö, jota ihmeteltiin suunnilleen jokaisesta ikkunasta.
Sen lisäksi meidän edesmennyt kissa maukui jossakin, mutten nähnyt sitä välähdykseltäkään.

Vaelsin jossain fysioterapiassa olojeni vuoksi ja jotakin. En jaksa yrittää edes ymmärtää nyt.

Niin ja aamulla oli satanut lunta.

Tarvitaan ydinpommi että jengi herää

 

Tarvitseeko minun saada teitä ymmärtämään?

Pääkipuhelvetti ja tekisi mieli puhua. Aukoa päätänsä hajoamispisteeseen ja vähän enemmän. 

Eläminen tuntuu siltä, että hetki hetkeltä katoaisi hieman enemmän. Muuttuu eri rakenteeksi, sulaa ihmisten käsille ja tekee kaikkea muuta kuin mitä palavasti haluaisi. Ei minun kuulu olla hetkessä valmis. Ei kenenkään. 

En edes tahdo. Olla varmaan koskaan niin valmis, että jättäisin kaiken tämän kipuadrenaliinin ja pelon taakseni 

Olen hymyilevä kissa raiteilla odottamassa seuraavaa junaa. Tällä hetkellä sellaista, joka vie minut pois migreenisaarilta. Vietän tämän yön hyvin todennäköisesti sen paikan auringossa.

Se ei haittaa. Hetkellinen vierailu tekee hyvää, vaikka tämä ei oikein käy yhteistyöstä. Tää kissa kun istuu ruudun takana ja hakkaa näppäimistöä luottaen sumatriptanin voimaan. 

En halua edes pois tästä olosta. Se tulee hyökyaaltona, pyyhkäisee yli ja yrittää viedä mukanaan. Olen niin helppoa saalista, etten usko itsekään. Olisi niin yksinkertaista vain mennä tämän mukana. Olen sitä mieltä, ettei minun tarvitse taistella vastaan. Sellaisen yrittäminen on turhaa.
Haluaisin vain hyväksyä tämän kaiken. Antaa itselleni luvan muuhun elämään ja toisten saaristojen läpikäymiseen.

Ja sitä se välillä onkin.
Sana "välillä" ei tahdo vain millään riittää.

Ymmärrys ei aina riitä

Minulle tulee yhtäkkiä kuuma, kun avaan tämän palstan ja yritän raapia kirjaimia ulos. Mielessä on niin paljon ja mieli on niin paljon, että ohimoita vihloo.

Äitihahmo kiertää kehää ympärillä ja yrittää istuttaa minuun niin paljon sitä, mitä en ole. Kaikki yrittävät. Omalla tavallansa. Se on toinen asia, mitä nielen ja millainen pilke silmäkulmassa.

Odotan kitaran saapuvan kotiovelle ja keskiviikon koittavan. Siinä on lohtua kerrakseen.

Miten sinä vielä hengität?

On hassua tulla selittämään asioista, joista ensikättelyssä jo selitin sen verran, että vanha jätetään taakse.
Sitten ajaudun jollakin tapaa kuuntelemaan sen suloisia sanoja siitä, että kerrataan vielä uudestaan. Muistetaampahan paremmin.

Viikko tai kaksi. Siinä se oli taas.
Nyt on niin tik-tok-tik-tok ja syke yksi x sata.

Sointuja

Soittaminen parantaa.

Lohikäärmeystävä

Viltti yllä on kuin levossa olevat siivet. Lämpimät ja sellaiset, että kykenen halutettasi(ni) myös levittämään ne.

Meditoin eilen ja se avarsi mieltä taas ihan riittävällä tasoa. Istuin lattialla nojaten kevyesti televisiotasoon. Jossakin vaiheessa alkoi putoaminen. Maailma oli kerroksia, jotka menivät ohi. Ensin oli metsää, erittäin sademetsämaista sellaista. Paljon vihreän sävyjä ja olevinaan jokin hassu luku eläimiä. Sitten tuli sinistä. Taivasta ja runsaasti pilviä, joiden läpi haroin tietäni. Oikeastaan putosin vaan. Se on haromista siksi, että etsiskelin jotakin. Annoin vaan mennä. Päästin oikeasti irti.

En ole koskaan käynyt missään niin syvällä. Putoamistunteen myötä en ymmärtänyt enää, että kuinka saisin silmäni auki. Siis näkemään eteeni. Ihan kuin olisin unohtanut sen taidon kokonaan.
Säikähdin. Huohotin hetken aikaa, kun sain silmäni avattua.
Se oli kerrassaan uskomattomin tunne ikinä.

Alan heräillä, vaikkakin hyvin unisena.

Putosin selkä edellä. 

Putoava pöllö

Näin kaksi unta, joista ehkä selitinkin jo jotain, tai sitten sekin oli vain jokin vääristymä.

Kummassakin minä petin erään tärkeän ihmisen luottamuksen. Jälkeen sen menetin jokaisen ympäriltäni. Jäi vain minä ja tarpeeni vaihtaa kanavaa vähän syvemmin. 

Kun vain jaksaisin tai aina viitsisin niin minä kirjoittaisin jokaisen unen talteen johonkin. Täällä on murto-osa murto-osasta tai vähemmän. 

Mutta kun murto-osa murto-osasta on murto-osa katoavaisuudesta.

Enkä minä jaksa taas tätä vyöryä, mikä sataa niskaan. 

"Olen päätäni pyörittelevä pöllö vailla ikuista yösijaa."

Se lause on olotilani sanatarkkaan tällä hetkellä. 

On vaihtoehtoja, mutta ehkä minä sitten mielummin vain käyn läpi sulkiani, sillä välin kun lohikäärme kaapii taas sydämen juurta. 

Tuo huonoin ääriviivoin piirretty pöllö ajattelee, että sen tekemisillä ei ole juurikaan väliä, sillä se kuolee jossakin vaiheessa.

Vaikkei se tiedä itse kuolemasta mitään sen enempää kuin, että jotakin tapahtuu. 

Miettii, pohtii, toistaa ja uuvuttaa itsensä.

Turhamaista tänään.

Olen tyytyväinen tähän hetkeen, mutta "vanhat tavat" vetää puoleensa 1-0. 

Odotan tilaamani kitaran saapuvan ensi viikolla.

Ehkä lokeroin sen kaikukoppaan kaiken sen,

mitä saan ja en saa mahtumaan. 

Avartaa

- "I know this is a dream."

- "Well you might as well enjoy it then."

Hevosenkenkiä

Nään ihan järkyttävän paljon erilaisia unia. Suurinosa niistä antaa sellaisen kuvan, että ne toistavat vain samaa vanhaa kaavaa. Kerta toiselta.

Viime yönä kävin tervehtimässä erästä ystävää. Sillä on harmaankirjava karvapeite ja mustat jouhet.
Se laukkaa tuolla jossakin kivuitta.

Ehkä mun piti vuodattaa kyyneleitä senkin hartioille. Ehkä silläkin oli jotain höristävää.
Itkin koko tapahtumariehan ajan, mutta nämä ovat parhaita unia. Oikeasti.

Oikein onnellinen aamu

Olen saanut paljon aikaiseksi. Todella paljon itseasiassa, vaikka en niinkään virastotalon ihmisten silmissä. Nyt ei haittaa.

Tahdon oppia soittamaan kitaraa.

Tahdon hymyillä paljon.

Tahdon päästä taas ratsastamaan.

Tahdon olla välittämättä.

Tahdon haroa käsin taivasta.

Tahdon laskea tähtiä kylmissäni.

Tahdon unohtaa ajan kokonaan. 

Pääasiassa minä "tahdon" ja tiedättekö, jo se on suuri mielipide tämän ihmisen päässä.

Minä nään jotakin. Oikeastaan niin paljon hyvää, ettei minun ole järkeä luovuttaa.

Tämä koko järjestely on niin prosessi vielä, mutta hiljaa hyvä tulee.

Uskon siihen.