Näitä päiviä on ollut putkeen jo niin monta. Migreeni rakentuu taas siitä, kun unirytmini hyppii omiansa, ilmat kylmenee ja yleisesti ottaen stressaan ihan äärettömän paljon koko ajan. Ihan mahdollisimman pieniä asioita, joita lumipallo-efektin tavoin suurentelen.
Kitaraa ei ole kuulunut postista. Se ei ole niin suuri ongelma kuin se, että hengittäminen yleisesti on melko rosoisen oloista. Minulla on koko ajan kuuma, ei ollenkaan kylmä. Sydämeni lyö hyvin nopeaan tahtiin yrittäen huijata minut tekemään jotakin sellaista, jota en todellisuudessa tahdo. En saa rauhaa. Hakkaan jalalla lattiaa, revin kynsinauhoja ja kuuntelen kun koirat nukkuvat. On tehtävä jotain. Tuntuu siltä, että on pakko.
Tai minä sekoan.
Aamulla oli satanut taas lunta. Ulkona näyttää siltä kuin talvi olisi ollut päällä jo viikkoja. Joku painoi napin pohjaan kuitenkin vasta kaksi päivää sitten.
Kaikki tämä lumiharso vain kahdessa päivässä? Mitä tapahtuu?
Lasken päiviä keskiviikkoon.
Aijon yrittää teidän vuoksenne, mutten pysty siihen enää yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti