Ruho konepellillä

Olen nykyään tosissani yrittänyt kirjoittaa suurimmaksi osaksi vain positiivista "palautetta" itselleni tähän viattomaan postilaatikkoon nimeltänsä blogi. Se auttaa oikeasti todella runsain käsin, vaikkei se siltä alussa tunnukaan. Ei edes muutaman kerran jälkeen, välttämättä.

Tulee päivä, jolloin se toimii ja ilta, jolloin ei. Saisin sen varmasti toimimaan, mutta tuntuu, että tämä säälittävä yritys nyt tällä hetkellä kärjistyy.. säälittävään yritykseen. Let's see. 

 

Kuulen kahinaa, vikinää ja lisää vikinäkahinaa. Mikään ei erotu toisistaan. Jos jokin erottuu niin ne ovat tunnetilat eivätkä ne ole oikea lähtökohta aateperustani puolesta. Tunteet valehtelevat liikaa.

Kun ihminen ei kykene edes hengittämään hyvin, miten pitäisi reagoida? Hengityskela on loppu ja kulutettu. 

Kuinka sen saa vaihdettua tai kelattua alkuun? 

Nukunko minä uudistaakseni sen? 

Kirjoitanko 20 sivua lisää tänne tai paperille? 

Kävelenkö jäiset asfalttireitit istumaan asuntoni rappukäytävään? Se veisi voimat, siitä olen varma. Sen tiedän, että millään ei oikeasti ole mitään väliä. Tietyt asiat painavat, mutta väliä niillä ei ole.

Olen ihan tyytyväinen elämääni. Kaikkeen, mitä minulla on ja mihin minä pystynkään.

Rakastan kirjoittamista, rakastan piirtämistä ja rakastan poikaystävääni. Uskallan jopa väittää rakastavani itseäni, vaikkei se ole totta. Olen nähnyt itseni rakastavan itseäni, olen tuntenut sen hetken ja siksi tunnen, että minä pystyn myös jatkossa siihen. Se on minun sisälläni ja vain minä pystyn luomaan jotakin sellaista. Jokainen pystyy. Sitä en epäile. Se pitää vain löytää, ikäänkuin kaivaa ulos.

Silti minä vaellan pitkin päivää ja kierrän hermostuneena kehää. Kaikista eniten tätä ihmistä särkee se, kun se hermostuneisuudessaan heittelee toisia ihmisiä sanoilla. En ole ihan välinpitämättömimmästä päästä eikä minulla ole tapana suuttua pienestä, mutta jos löydän aiheen, edes pienen aiheen rakentaa oloani negatiivisempaan suuntaan, minä teen sen, sillä stressaan. Enkä stressaisi, jos saisin hoitoa. Se on ihan mahdotonta näillä näkyvin, vaikka yritän parhaani kysellä ja järjestää aikoja. Pystyn ja kykenen tekemään asioita, mutta vaikka kuinka pyytäisin edes puhelinaikaa jutellakseni pääni puhki minä en saa kuin vartin aikaa selittää kaiken. Maailma ei kaadu siihen, mutta minä kaadan maailman. Minulla ei ole mihin purkaa. Sen pohjalta rakensin paniikkihäiriön. Tuntuu, että se pahenee ihan koko ajan, vaikkei sekään ole ihan totta. Minä pahennan sitä halutessani, ja etenkin nyt, kun en ole saanut apua mistään yli kuukauteen. Yksikään ideani tai ajatusaaltoni ei mahdu varttiin. Ei mitenkään. Vartti antaa toivonkipinän, mutta kosketuksellaan vain sattuu ja polttaa.

Olo on kuin peuralla ajovaloissa, helvetti, hengitä. 

En tiedä mihin pyrin enää. 

Maailma on jalkojeni alla aivan ammollaan ja avoinna. Silti minä jatkan tätä pirunkehää kysyen itseltäni toivottomana, että miksi hitossa. 

Kysyn asioita, vaikka tiedän tuohonkin vastauksen. 

Sen pitää mennä näin.

Sen kuuluu mennä näin, koska sillä on jokin pointti.

Ja oi, tiedän sen tarkoituksenkin syvällä sisimmässäni, mutten minä saavuta sitä kuin työllä.

Hikoiluttaa ja on kylmä samaan aikaan. 

Kysyn itseltäni pitkästä aikaa, että voiko tähän oikeasti kuolla? 

Mikä voima voi olla idealla paniikkikohtauksesta ja kuinka paljon tämä ihminen pystyy lataamaan sitä, kunnes mitta on täynnä.

Päässä soi, että "älä esitä typerää, kun tiedät ihan hyvin riittäväsi". 

Minä painun nyt nukkumaan ja esitän huomenna toisen vastalauseen tälle maailmateorialle.

Yksi viiru, toinen viiru, kolmas-

 Ihminen on levoton ja tuntee itsensä yksinäiseksi. Se ei pysty toimimaan muiden hyväksi saatika sitten itsensä. Se vihaa tapojaan toimia, se vihaa tapaansa puhua, se ei tahtoisi satuttaa ketään, mutta se on ihan yksin. Se tietää vallan hyvin, kuinka asioiden pitäisi olla ja kuinka se saa itsensä vähän perille itsestään, muttei se pysty siihen nyt. Se ei pääse minnekään. Se on loukussa kuin eläintarhan eläinjäsen. 

Sitä harmittaa.

Sitä harmittaa se, kuinka se kohtelee ympärillä oleviaan. 

Sitä harmittaa se, kuinka se kohtelee itseään ja laittaa kaikki kärsimään.

Sitä harmittaa niin, että se voisi repiä ihonsa irti lihastaan. 

Muttei se suostu kuin vasta itse asettamansa pakon edessä. 

Kaiken lisäksi se pelkää ihan hurjan paljon nyt. Typerää käyttäytymistä ja typerää itseään. 

Jos päästäisin itseni...

...pakenisin ja juoksisin. Puuhkuttaisin keuhkoni rei'ille ja antaisin terävien kivien sulautua läpi jalkapohjista. Kävisin läpi jokaisen puun, jokaisen huokauksen ja luunne. Nousisin suonista, kapuaisin hermostotikkaita latvaan saakka ja luovuttaisin vasta otsallanne. Tippuisin sormenpäille, jotka murskaisivat minut alleen. Minä kärjistyisin kuin pölyhiukkanen tai ameeba. Jään alle.

Tai jäisin alle. Voin antaa itseni jäädä tai ryömiä metrin tai kaksi syrjempään, jottei mikään kovin lopullinen päättäisi jotakin lopullista puolestani.
Lopullisuus on niin pirun harhaan johtava sana. Ihmiset seuraavat johtavia, pääasiallisia sekä yleisiä. Kirjat kertovat, silmät käyvät ääriviivat läpi ja puhe huutaa asian kauemmas. Uusi johtopäätös.
Silti mikään ei ole varmaa ja kaikki vaakalaudalla, mutta siellä jossakin uskotaan hyvin kovasti siihen ja tähän ja oletettavasti vielä seuraavakin menee, kunhan se asia on painettuna johonkin "luotettavaan" (kirjaan, lehteen, uutisiin -> media) tai tulee "ylistetymmältä" lähteeltä.
Entä jos "lopullisuutenne" on erhe tai virhelasku yhden järjestön ajatuslähteestä ja tavasta toimia.
Työkaluksi pohtia asiaa, ette tarvitse kuin ihmismielenne.

Mitäkö minä kerron itselleni? Minkälaisia vastauksia olen saanut aikaan? Ovatko ne vakuuttavia?
- Vakuuttavimpia tähän saakka.

Haron vielä. Haron, haron niin lujaa.
Tulee aika, kun menetän hallintani maailmalle.
Sillä minä hallitsen vielä liikaa.
Ohjaan mietteitäni ojaan.

Ne versovat itsensä sieltä ylös vasta keväällä. 
Eikä hetket liidä niin nopeaan.
Eikä niitä tulisi potkia tai yrittää rauhoittaa.

Piirtoja, viiltoja, karttaniskurointia

Voin saada aikaan kaikenlaista. Eri näkymiä, näkökantoja, tunteita itsessä ja muissa, tuntemuksia, aavistuksia, päätelmiä, reaktioita tai ihan mitä tahansa. Voin rakentaa tilanteen, paeta tilanteesta, sekoittaa tilannetta tai tehdä miltä tuntuu tai vaikka olla tuntematta. Pystymme värittämään kupolikaton yllämme ja uudelleen maalaamaan sen, mitä ikkunat pitävät takanaan. Sormien alla on kartta, jolle kolmas silmä kiivaasti räpyttelee.

Mitä sinä vastaat? Tuntuuko se tekosyyltä? 

Tuntuuko se hyvältä vai pahalta? Onko se neutraali? 

Lähellä pistettä nimeltänsä harmonia? 

Missä se sinulla sijaitsee? Kuinka monta nuolta olet merkinnyt karttaasi? Onko se tietyn värinen?

Kirjoittaminen ja niiden asioiden luominen kuviksi paperille on pitänyt minut ajantasalla itsestäni. Olen aijemmin kuvaillut mieltäni rauhottomana lohikäärmeenä, joka parsii suonia ja käy liiaksi mietetaakaksi aina hetki hetkeltä enemmän. Olen jossakin vaiheessa antanut sille luvan esiintyä enemmän käsieni kautta. Välillä se yrittää puhaltaa ilmaan muutaman sanan, mutteivät ne tahdo kulkeutua huuliltani kauemmaksi. Tiedän niiden alkuperän, mutten tahdo antautua ymmärtämään kokonaisuutta itsestäni niin "helppoa" tietä pitkin. Minun on saatava arvuutella aikani. En ole oikein varma vielä, että miksi, muttei minulla ole niin kiirekään. Sekin asia on muuttunut. Ennen oli kiire. Väliajoin tahtoo olla. Sitä voi kuitenkin hallita.

Avaan tänne karttaani jokin hetki. 

Erityisesti tänään

Minä luulen ymmärtäväni silloin tällöin, että kulun loppuun. Se on hyvin todellinen tunne. Kaikki turhautuneisuus ja sen rakentamisen vaivannäkö. Sen jälkeen minä kuitenkin ymmärrän ja muistan syntyväni uudelleen. Käsitän asioita. En jää kuitenkaan kylpemään sellaiseen veteen, joka ei miellytä. Minun piti kastaa varpaani siihen tietääkseni ja kokeakseni sen.

Nyt tiedän. 

Ja kun tiedän, minä olen palauttanut muistiini osan totuutta.

Ja totuus on sitä, mitä minä tyyneesti kurottelen ja katson kauempaa. Sen olemassaolon voimavara olen juuri minä, kaikkeus ja siinä elävät. Ne, jotka haluavat muistaa tai pääsevät käsiksi itseensä sekä tietoisuuteensa.

Sitä minä tässä muistuttelen itselleni. Erityisesti tänään. 

Se tekee ihan hyvää. 

Kirjoittaa muistiinpanoja itselleen ja jakaa samassa mielipiteitä. 

Suosittelen.

Peuratooppi

Sarvista kiertyy ympyrä ja toinen ympyrä ja niiden mukana eri pintaisia haarateitä. Peuralla on suuret korvat ja ylväs kuontalo. Sen silmät tuijottavat omiini häpeilemättä. Eläimen suusta virtaa ohut savumatto, joka avautuu indigonsinisenä ympäri ajatusvirtaa. Se silittää sinua käskyttämättä mihinkään. Kyse on siitä, mitä sinä haluat ja päätätkö ottaa antautumisen sekä hyväksynnän vastaan?

Määränpää määräytyy nimensä mukaisesti siten, minne tahdot ajautua. Se päätös ei kuitenkaan ole loppu millekään. Sinä et päätä sitä, kuinka tulet lähentelemään kuolemaa. Ei ole kuolemaa vaan on vain valmistelua johonkin, mikä on toisella puolella. Tämä on mahdollisuus saavuttaa ja kokea, tuntea ja nähdä tätä kaikkeutta. Ymmärtää kaikkeus, yhtenäisyys ja itsesi. Tämä on myös muistutus, sillä sinä tiedät jo kaiken. Sinun pitää vain muistaa uudelleen vastaukset ja löytää itsesi. Eikö ole ihan uskomatonta?
Kukaan ei onnistu tässä leikissa paremmin tai huonommin. Pystymme sen sijaan lukemaan pienen määrän toisiamme ja siten auttamaan matkan teossa onnellisuuteen.
Minne sielusi janoaa? Mitä sinä tahdot elämältä vai tuntuuko sinusta siltä, että elämä haluaa jotakin sinulta?
Miltä sinusta tuntuu?

Koko maailma kuuntelee sinua, jos annat sen kuulla. Se vie sinut niin pitkälle kuin annat portaiden riittää. Jos tahdot kalterit ja lukitun portin sinä muodostat tiellesi sellaiset. Niistä voi kehittyä vahvat ja ylitsepääsemättömät tai ihan nujerrettavat. Sinä muodostat itsesi. Kaikki on mielikuvituksesi varassa. Tämä on vain yksi uni kuvituskirjossasi. Sen teema on vaihdettavissa ja kaikki tehtävissä. Mikään ei ole mahdotonta.
En olisi uskonut tuota hetki sitten itsekään, mutta nyt tiedän, että kaikki ei ole tässä.

Korttelin päässä

Kuinka ihmisen on niin helppoa vihata? Kääntyillä ja kieriä aggressiopalasissa rakentaen niistä pienen talon itselleen suojaksi. Lopuksi se heittää avaimen pois, ja mitä pidempään ihminen siellä viruu sitä hankalampi sieltä on saada itsensä ulos. Kenenkään ei haluaisi astuvankaan sen rakennuksen pihamaalle, mutta aina joku tulee ellei saa pidättäydyttyä ihan kokonaan yksin. Aina se ei ole siitäkään kiinni, ja yksinkin on niin kovin yksinäistä.
Ihminen ei selviä yksin eikä sitä ole luotu toimimaan niin. Silti maailma on täynnä taloja, joihin ihmiset ovat lyöttäytyneet pieniksi rataspyöräperheiksi. Pyörimään ja pyörimään aiheuttamatta meteliä.

Negatiivisuus on niin turhaa. Ylipäätänsä tarve kasvattaa sitä on kovin luonnotonta oman kuuloni alla. Miksi tuhlata elämänsä epämukavuuteen, kun päätät itse siitä kuinka toimit. Se ei tunnu helpolta tai yksinkertaiselta, koska se on vastaan sitä, mitä meille on jo opetettu. Tämän hetkinen yhteiskuntailluusiomme on sitä mieltä, että siihen on luotettava ja että se on oikeassa. Asiaa tulee ja tulee, sitä opetetaan ja jaetaan kaikin mahdollisin keinoin eikä suurimman osan mielessä edes käy se lyhyt "entä jos ei olekaan näin?" tai "mitä jos se ei toimikaan?".
Kaikki ne tilastot ja numerot, jotka sijaitsevat pankkinne ulkopuolella kertovat jotakin ihan muuta tilanteestamme kuin että se voisi hyvin.

On täysin oikein olla surullinen tai tuntea vihaa, ihan mitä vain. On silti muistettava, että sinulla on myös täysi päätösvalta siitä, mitä sinä teet ja mitä sinä olet. Se on osa totuutta, jonka löydät itsestäsi, kun hyväksyt itsesi.

On koko elämä aikaa hyväksyä ja rakastaa. 

Revontulimeri

Olen nähnyt kaksi peräkkäistä unta kaikenlaisista hohtavista ja kirkkaista väreistä. Ensimmäisessä unessa värit olivat kiiltävien kahvimukien muodossa pitkin suurta vanhaa kartanoa, jonka tapetit rapisivat alas. Niitä oli joka nurkassa, joka pöydän yllä ja jokaisella hyllyllä ja mies nimeltä "Terry" asetteli niitä koko ajan lisää sekä piti huolta niistä.
Viime yönä minä näin ja koin meren, joka oli huuhtonut kirjavia kaloja rantaviivalle. Ne olivat melko kuolleen oloisia, mutta silti minä ihastelin niitä. Olin ulkomailla ensimmäistä kertaa elämässäni enkä ollut koskaan nähnyt niin suuria ja komeita kaloja kuin ne olivat.
En muista tarkkaan, mutta luulen, että sen lisäksi että minä tökin niitä kauempaa minä otin niistä myös valokuvia. Kuolleista kaloista.

Olin ylpeä kyseisessä unessa siitä, että minä olin saavuttanut jotakin. Halusin tuoda sen ilmi koko maailmalle. Sen, että olin päässyt ulkomaille ja olin onnellinen.
Luulen, että unien värit liittyvät omiin chakroihini ja siihen, että ne voivat vähän paremmin nyt ja ovat "näkyvillä" tavallista vahvemmin. Minusta tuntuu kuitenkin, etteivät ne ole vielä lainkaan järjestyksessä vaan etsivät paikkaansa. "Pitkin poikin talossa ja huuhtoituneina rannoille."

Kalojen lisäksi unen loppupuolella minä matkasin paikkaan, jossa oli tarkoitus harjoittaa meditaatiota ihmisryhmissä. Oli tila, jossa ei ollut "varmaa" kattoa. Oli vain portaita ilman varassa ja ne veivät ylös päin.
Vauhtini hidastui askel askeleelta ja yritin hyppiä tieni ylös, kun muut jo aloittivat. Se oli äärettömän turhauttavaa olla niin mahdottoman hidas prosessi, mutta selvisin ylös saakka.
Ryhmä alkoi soittamaan musiikkia, johon mielemme tulisi mukautumaan. Yhden albumin nimi oli "Toxic" ja toisen biisit olivat joltakin esittäjältä, jonka nimi alkoi isolla "V":llä. Seuraava kirjain oli hyvin todennäköisesti "a". Sitten en ole varma. Kirjaimia siinä oli ehkä viisi tai kuusi eikä sen enempää.

Mitä enemmän olen kiinnittänyt huomiota uniini, sitä paremmin olen ollut perillä myös itsestäni.
Suosittelen sitä lämpimästi ihan kenelle tahansa. Niistä löytää paljon, kun niitä oppii tulkitsemaan.

Pudotus

En omista valmiita vastauksia mihinkään. En yhtikäs mihinkään. Minäkin olen vain sielu jonkin
olennon ruumiissa valmiina lyömään pinoon johtopäätöksiä. Osa niistä toimii ja osa ei.
Tämä yö on sellainen, etten erota oikein itsekään. Yritän silti ymmärtää jotakin, joka helpottaisi ehkä operaatiota nimeltänsä nukahtaminen.

Kerran oli korkea tammipuu, jonka pystyssä pysymistä epäilin. Se pudotti nurmikolle omien lehtiensä sekaan tammenterhoja, joista nostin yhden taskuuni ja lähdin kävelemään. Olin aina halunnut sellaisen.
Sen jälkeiset portaat veivät pitkälle. Puistosta toiseen, sitten kadulle ja lopulta viemäriin, josta en kyennyt nousemaan ylös omin avuin. Siellä oli ihan äärettömän pelottavaa. Kävin läpi sen seiniä, ympäristön tuoksua ja sinne erehtyneiden ihmisten elämää. Siellä ne kävelivät. Ihan niin kuin minäkin, osa vielä raskaammin laahaten.
Osa siitä "laumasta" ei kestänyt sitä enää. Yksi kertoi yrittävänsä itsemurhaa ja seuraava yritti. Seurasin jälkiä hetken ja käänsin sitten selkäni. Portaat ylös olivat ruostuneet eikä niistä saanut koskaan varmaa otetta. Piti itse päättää kiven kovaa, kuinka varmat ne olivat ja kuinka ne tulisivat kantamaan ylös sieltä. Ihmettelin itseni aina puoliväliin antaen pelon vallata kehoni. Maanalainen kanava kaikui päästä päähän ja yksilöt säikkyivät toisiaan, kun tipuin alas. Raahasin ruhoni syrjään ja lepäsin taas hetken betonikulmassa.

Suru, ahdistus, masennus ja stressi olivat edellytys elämälle. Turvarinki ja kaapu, jonka avulla tuli näkymättömästä näkyväksi. Ei ollut muuta puhuttavaa, ei sanottavaa tai muita tunteita.
Sen ansiosta kaikki on nyt kovin vaikeaa ja vierasta tunnetilojen puolesta.
Tuntui mahdottomalle antaa se puoli itsestään pois. Se, joka niin kovasti kaipasi apua ja toisia tikkaita omiensa tilalle. Se kun ei pystynyt luottamaan itseensä lainkaan.

Viemärin jälkeen tuli tunneli, jonka päässä näkyi valoa.
Kerros, josta saavuin muistuttaa itsestään sopivin väliajoin, mutta ihminen päättää itse matkaako se sinne takaisin.

En ole vielä tunnelin päässä eikä minulla ole kiirettä sinne, kun maisemat ovat näinkin kauniit.
Tammenterho juurtui taskuun ja auttaa yhdistämään chakrat, joiden tasapainossa oloa jahtaan omassa tahdissani.

Ylösalaisin

Surullisuus on eräänlainen rentoutumismenetelmä siinä, missä muutkin tunnetilat. Toiset niistä pukevat toista ihmistä paremmin kuin toiset ja toiset ihmiset haluavat tulla niissä erityisesti nähdyksi. Niihin pukeudutaan pääasiallisesti kokemusten ja näkemyksen mukaisesti. Toiset haluavat erottua joukosta ja toiset tyytyvät hillitympään. Suurinosa ei ymmärrä, että niitä vaatteita voi tutkia ja löytää sieltä kaikenlaista sellaista, mikä auttaa sinua ymmärtämään itseäsi ja sitä, miksi käyttäydyt niin kuin käyttäydyt ja olet mitä juuri sinä hetkenä olet. 

Aiheesta seuraavaan ihmisyksilö siirtyy juomaan kahvia pieneen keittiöönsä seuranaan kissa. Kissa ei juo, se katsoo ja pitää seuraa. Se on itsestäänselvyys. Ei seuranpito vaan se, ettei se juo kahvia. Eläin tarkastelee toimiasi, tunnustelee ihmischakroja otsansa ja tarkempien aistiensa avulla. Se vain on. Ei ihmisenkään tarvitsisi tehdä enempää, jotta se olisi tyytyväinen itseensä ja ympärillään olevaan, mutta ihminen on tyhmä ja alkeellinen. Paljon alkeellisempi kuin eläin, sillä yksinkertaisuus on sille vierasta.

On helpompaa kääntää kylkeä useampaan kertaan ja mieltyä aina minuuttien kuluttua uuteen asentoon kuin yrittää pysytellä hetki aloillaan ja keskittyä syvälle itseensä ja sitä kautta olla keskittymättä tarpeeseen, joka tässä tapauksessa on unen saanti. Uni tulee, kun on aika. Sille on laskettava luottamusta, jotta palat käyvät yhteen ja sallit sen toimivan. 

Ja vaikkei uni heti tule, kuoletko sinä siihen? Jatka hengittämistä.

Aamupöydässä palaa kynttilä vasten normeja. Kissa istuu silmät ummessa omistajansa rinnalla ja heilauttaa väliajoin häntäänsä.

Ajattelen ääneen ja tiedän, että joku kuuntelee. Ainakin kivet ulkona, nekin jäätyneet, muttei se murra omia "lakejani", jotka kertovat, että tämä on jotakin uutta jaksoa mielelleni ja se tekee oikein hyvää.

Vajavaisuus

Kivilaattoja ja kasoittain portaita. Ihmisistä on kasvanut vaijereita suuremmille yhtiöille ja tukipylväitä kassalle, joka kasvaa jo pelkästä rahalainasta. Sanonta "tartu käteen" on enää lukuturvakäsite, jolla tulisi taata oma kunto ja hyvä psyyke.
Minä en näe itseäni dollareissa. Ne eivät peilaa hymyäni tai hyvää mieltäni. Yksikään kolikko ei ole kohentanut vointiani tai korjannut aukkoja. Käsite "hyvästä elämästä" on pienen pieni osa maailman illuusiopalapeliä. Sen yhdistely täytyy aloittaa itse ja siitä tulisi keskustella peloitta. Se yrittää peittää elämämme totuudelta. Ja totuus on liian kaunis sivuuttaaksemme sen. Totuus tekee hyvää. Totuus olet sinä. Eivät luvut tai arvonimet.

Maapallo on meriä ja maata, koostumuksia ja kerroksia. Silti se on yhtenäinen kappale upotettuna johonkin vieläkin suurempaan kappaleeseen. Niistä spiraalikappaleista ja loputtomista jatkumoista me emme tiedä kuin murto-osan. Emme ole perillä edes siitä, että ovatko ne todella siinä vai ovatko ne vain osa unikerrostumaa, jolle ei näy loppua. Ihmismielessä kasvaa oletuksia ja arvioita, joista meidän täytyy valita ne, jotka vastaavat omaa totuuttamme ja näkemystämme. Minkään ei tarvitse olla periaatteessa loogista, sillä mikä vaan voi olla.
Oleminen on vahva sana, ja olemmehan mekin. Mikseivät sitten kaikki ajatukset, jos ne kykenevät olemaan läsnä? Mikä vain on mahdollista mielessä. Mieli on laaja ja kirjava rannikko eikä meri sitä vasten hiljene koskaan. Se pyyhkii sen yli vaikka ihan pienillä laineilla synnyttäen silti vaahtoa, jonka voimme kyseenalaistaa tai hyväksyä, mieluiten molempia. Silloin kaava on mitä toimivin.

Nyky-yhteiskunta on edessäni tähtiä, joiden on kerrottu syntyvän ja kuolevan samalla kaavalla sekä kellonajan mukaan. Se ei kuulosta äärettömältä vaan äärettömän surulliselta. Kaavaa säätelee epäreilu aikataulu, joka kannustaa meitä tekemään enemmän töitä muun kuin mielen saralla. Se nimenomaan säätää meidät tiettyyn vireeseen ja istuttaa oman näkemyksensa ohjelmistona vapaan ajattelun tilalle. Väänsin omat kieleni pihdein oikeaan suuntaan automaattikorjauksesta. Se oli erittäin kovan työn takana eivätkä ne ole vieläkään asemissaan, mutta koko ajan matkalla miellyttävämpään suuntaan. Se on parhain työni tähän asti, vaikkakin erittäin keskeneräinen sellainen. Sen ei tule olla valmis. Meitä ei luotu olemaan "valmiita". Me luomme ja kehitämme itseämme koko ajan. Systeemi yrittää vähentää niitä tapoja ja pyrkii salakavalasti siihen, että se voi muokata meistä sitä kautta millaisia ikinä haluaakaan. Tämä on helppoa, sillä me antaudumme. Antautuminen ei tarkoita pelkästään sanaa "antautua" vain kaikessa yksinkertaisuudessan sitä, että ihminen jättää kyseenalaistamatta edessään olevan.
Meidät pyritään tulostamaan kopioina ja kuljettamaan massapainon kautta, jotta meitä on helpompaa ohjata ja hallita. Ihminen ei osaa elää yksin ja vertaa itseään toiseen oppien toiselta.
Tämä on suuri dominoaalto ja epidemia, jonka pyrin/pyrimme pysäyttämään ja voittamaan. Ideaa ei voi tappaa, mutta sen rinnalle voi luoda toisen idean ja kasvattaa siitä vahvemman sekä paremmin hyvinvointivaltiota kuvaavan.

Miltä se tuntuu, kun "aika menee hukkaan"? Mistä se idea on peräisin? Mistä tuli aika ja halu tappaa sitä? Jos ei olisi sanaa "aika" tappaisimmeko lyhytjänteisyydessämme vain itsemme, sillä halu päästä alta on niin suunnaton. Onko se inhimillistä, tai mikä täällä ylipäätänsä enää edes ajaa oikein kyseisen sanan?

Kun jatkan matkaani alemmas katuja katseeseeni osuu yksilöitä, jotka ovat käpertyneet viltteihin lumen sataessa hiekoituksen sekaan. Heidän ohitseen kävelee takkeihin pukeutuneita mannekiini-olentoja kantaen viltin sijaan erilaisia kalliita salkkuja ja laukkuja. Kovasti kohuttu tasa-arvo menettää merkityksensä yhdellä vilkaisulla. Ihmisen ei tarvitse edes kiertää pientä ympyrää allaan olevaan tiehen tajutakseen tämä fakta. Silti vuosien saatossa asia ei ole vaihtanut tilaa parempaan.

Elämme yhteisössä, joka on täynnä rikkonaisia laumoja, joita ohjaa yksi suurempi ja "korkea-arvoisempi" lauma. Olemme yksilöitä, joita käsketään toimia oman parhaan mukaan eikä yhteiseksi hyväksi. Jos toimisimme kaikkien hyväksi olisimme uhka lukujonolle, joka kasvaa numeroita joka sekunti syödäkseen ja vahvistuakseen ja sitä kautta pitääkseen ihmiset kurissa sekä ruodussa.
"Ei saa valittaa, afrikassa on pahemmin" on suuri peitevale muiden joukossa. Asiat ovat huonosti, mutta miksi pitää olla?
Miksi pitää olla pahemmin, kun asian voisi korjata ja se olisi kaikkien parhaaksi?

Suurilla summilla ostetaan varastoon aseita ja rakennetaan ydinvoimaloita, kun voitaisiin pelastaa ja ruokkia samaan ihoverhoon pukeutuneita ihmisiä, lapsia että aikuisia.

Teette töitä korruptiolle, joka ei anna työstänne vastineeksi kuin kellotaulunne loppumisen seinään. Se lopettaa loppuun palamisreaktion, mutta myös mahdollisuuden ihan mihin tahansa, mitä ihmismieli voisi tahtoa.