Jos päästäisin itseni...

...pakenisin ja juoksisin. Puuhkuttaisin keuhkoni rei'ille ja antaisin terävien kivien sulautua läpi jalkapohjista. Kävisin läpi jokaisen puun, jokaisen huokauksen ja luunne. Nousisin suonista, kapuaisin hermostotikkaita latvaan saakka ja luovuttaisin vasta otsallanne. Tippuisin sormenpäille, jotka murskaisivat minut alleen. Minä kärjistyisin kuin pölyhiukkanen tai ameeba. Jään alle.

Tai jäisin alle. Voin antaa itseni jäädä tai ryömiä metrin tai kaksi syrjempään, jottei mikään kovin lopullinen päättäisi jotakin lopullista puolestani.
Lopullisuus on niin pirun harhaan johtava sana. Ihmiset seuraavat johtavia, pääasiallisia sekä yleisiä. Kirjat kertovat, silmät käyvät ääriviivat läpi ja puhe huutaa asian kauemmas. Uusi johtopäätös.
Silti mikään ei ole varmaa ja kaikki vaakalaudalla, mutta siellä jossakin uskotaan hyvin kovasti siihen ja tähän ja oletettavasti vielä seuraavakin menee, kunhan se asia on painettuna johonkin "luotettavaan" (kirjaan, lehteen, uutisiin -> media) tai tulee "ylistetymmältä" lähteeltä.
Entä jos "lopullisuutenne" on erhe tai virhelasku yhden järjestön ajatuslähteestä ja tavasta toimia.
Työkaluksi pohtia asiaa, ette tarvitse kuin ihmismielenne.

Mitäkö minä kerron itselleni? Minkälaisia vastauksia olen saanut aikaan? Ovatko ne vakuuttavia?
- Vakuuttavimpia tähän saakka.

Haron vielä. Haron, haron niin lujaa.
Tulee aika, kun menetän hallintani maailmalle.
Sillä minä hallitsen vielä liikaa.
Ohjaan mietteitäni ojaan.

Ne versovat itsensä sieltä ylös vasta keväällä. 
Eikä hetket liidä niin nopeaan.
Eikä niitä tulisi potkia tai yrittää rauhoittaa.