Tappomenetelmä

Ketju kaulan ympärillä kiristää taas. Kylmät väreet kulkee kantapäistä kyljille saakka ja hartioita painaa.

Elossa olemisen merkki?

Olen pettynyt itseeni. Sanoinkuvaamattoman pettynyt ja vihainen itselleni. Ei siinä ole järkeä. Vastaan tuleen tulella ja mietin jokaista yksityiskohtaa päässäni uudelleen ihan kuin siellä ei tikittäisi jo valmiiksi. Tällä hetkellä en tahdo taas saada mistään vielä kiinni. On tarve oksentaa tämä olo pois, raapia vihkon sivuja, maalata ne täyteen tai juosta jalkansa paskaksi tuolla jossakin ulkona. On pakko huutaa. 

Ehkä nyt olisi aika yrittää jotakin. Jotakin vähemmän itseään vahingoittavaa.

Tai sitten nukun hetken, toisen ja-

Miksi minä mietin näin tajuttoman paljon? Tarkoitan, rakastan pohtimista, mutta tämä hipoo taas veitsenterällä liukumista. 

Voiko ajattelu oikeasti tappaa?

Tähtiketju

Tähtiä. Niin paljon tähtiä, joiden erotan ensimmäistä kertaa tuikkivan todella kirkkaasti.

Kuin jokin kohta sammuva valo, joka yrittää kertoa hädästänsä himmenemisellään. Yöt ovat koko ajan pimeämpiä. Talven saapuminen tuntuu tällä kertaa erilaiselta. Hitaalta, ja syksy lämpimämmältä kuin ennen. 

Jokin on muuttunut. Kaikki muuttuu. Koko ajan. 

Pidän näistä muutoksista, vaikka astelenkin eteen päin varoen. Viskellen hauraalle jäälle kiviä ja seuraten sen vaurioitumista. 

Tämä ajatusvirta alkaa käydä taas oudoksi. Tavallista mutkaisemmaksi joeksi ja tiukkaan taitelluksi kääröksi, joka vedetään sinetillä kiinni. Ei kenenkään pitäisi tietää vai olisiko sittenkään parempi olla? Olevinaan.

Mieleen tulee se kerta, kun olin joskus kauan aikaa sitten lääkärin vastaanotolla. Vanha mies, jonkin sortin perus lääkäristöä katsoi mua, kun selitin sille itkukurkussa ja täysin leviämispisteessä, että en jaksa enää. Se sanoi, tiivisti mielipiteensä lyhyeksi lauseeksi: "Masennus on harhaa." 

Vihasin sitä miestä. Vihasin koko pienen sydämeni pohjasta.

Nyt olen käsitellyt asiaa uudelleen ja ahdistanut monta vastausta nurkkaan, tuon tapauksen puolesta.

Enkä jaksa ajatella sellaisia nyt.

Tänä yönä vain tähdillä on väliä. Myös pimeydellä, joka puskee ulkoa tähän keittiöön. Ja sillä, että tiedän jonkun muunkin tuijottavan taivasta tänä yönä. 

Teräpilviä

Kahden vaiheilla siitä, teroittaako uusi keihäs, jolla rikkoa pintaa vaiko ei. 

Päädyin valintaan "ei". En tiedä, olenko tyytyväinen vai en. 

Ehkä vain hämmentynyt. Omalla tapaa onnellinen.

Olen lukenut kirjoja, tutkiskellut lauseita ja kaivanut sanojen taakse kuoppia. 

Poistunut olevinani elävien kirjoista niiden monttuihin ja piileskellyt teiltä. Yrittänyt selata, ampuisiko tässä päänsä vai juoksisiko mereen. 

En, en, en tiedä. 

Mutta tiedän.

Olen alkanut tietää jotakin. 

Ja se jokin on osoittautunut ihan helvetin hienoksi. Uskomattoman lohduttavaksi. 

Silti en ole saanut haihdutettua vielä näitä piirtojälkiä vasten taivasta. Ajatuksia, joiden mukaan minä en vieläkään kuulu. 

Mutta tiedän nyt, että minulla ei ole mitään hätää. Ei varmasti ole. 

Kaikesta seuraa jotakin hyvää. Varmasti minunkin kohdallani.  

Kestää vain hetken sisäistää se tieto. 

Tajuta, vaikka varmasti se tajuaminen on tapahtunut jo tuolla jossakin. 

Ehkä vain löydän sen.

Luulin, että se oli helppoa. 

Ei olekaan.

Mutta ei minun kannata reagoida siihen sen suuremmin. 

Voin valita, kuinka reagoin ja sitä myötä hallita. 

Tosiaankin. 

Ehkä tästä rakentuu jotakin hienoa. Teräpilvien kautta, jotka kutkuttavat taas selkärangassa saakka. 

Uniristeyksiltä tie kirjastoon

Näin unta siitä, että olin sairaalassa. Katsahdin ulos ikkunasta ja pihatie oli täyttynyt elävistä kuolleista. En panikoinut, pikemminkin olin varma, että päästäisiin pois. Keräsin tavarani kasaan pieneen laukkuun ja lähdettiin kaveriporukalla hiljaa liikenteeseen. Kierrettiin huoneesta toiseen. Ne otukset valuivat joukkoina käytäville ja osa kyhjötti omissa oloissansa paikoillaan nurkissa.
Saavuttiin lopulta johonkin huoneeseen, jonka paareilla istui vanha mies. Vedin liukuoven kiinni ja totesin, että minulla oli liikaa tavaraa. Katsahdin vanhaa miestä, joka tarkasteli meitä.
"Ota sinä tämä kamerani, tämä on vain unta kuitenkin", sanoin sille ja mies alkoi selata läpi kameran toimintoja.
Me jatkoimme matkaa. Pian sairaalasta muovautui jokin arkkitehtuuriltaan levinnyt tilkkutäkki. Pala omakotitaloa, pala metsää, palanen siltoja ilmassa ja kalliota ostoskeskuksineen. Eri reiteiltä pääsi videopelien tavalla toiseen maailmaan. Kuolleet eivät silti jättäneet rauhaan, muttei niiden pakeneminen haitannut.
Lopulta keksin tavan, millä tuhota niiden tuhoutunut aivotoiminta. Niiden päälle piti kaataa hunajaa. Hunajaa?

Olen jotenkin tosi väsynyt koko ajan. Painun nukkumaan kymmenen jälkeen, mikä ei sovi persoonaani jolla oli tapana valvoa aina vähintään kahteentoista tai aamuyön numeroihin. Herään kyllä todella aikaisin, mutta aamut ei tunnu samalta kuin lohduttavat ja omalla tavallansa kierot yöt.

Päätin äsken, että voisin yrittää liikkua tänään sen verran, että poikkeaisin kirjastossa. En ole käynyt siellä aikoihin.

Skenaario

Olen lukenut koko päivän ajan Descartes:in sitaatteja ja teorioita. Erittäin hieno mies. Olen rakastanut hänen johtopäätöksiään filosofian ensimmäisiltä tunneilta lähtien. 

Tajusin niin paljon kaikkea uutta ja päästin irti.

Tajusin päästäväni irti ja irroittavani koko ajan vähän kerrassaan otetta.

Sisäistin ehkä olevani olemassa, vaikkei se näissä raameissa todelliselta vaikutakaan. 

Aamulla olen taas surullinen, mutta ehkä taas voimissa päivää kohden. 

Pääasia, että minä olen. 

Olen jotakin ajattelevaa. 

Olen vain jotakin ajatteleva, ei-ulottuvainen olio.

Ja näin ollen on varmaa, että minä olen perustavasti...

...erillinen ruumiistani ja voin olla olemassa ilman sitä. 

Jatkumo

Voi, tätä ajatusten juoksua. 

Tuntuu nyt vähän sille, että pitäisi mennä suosiolla nukkumaan ja haudata "kaikki ylimääräinen" ja mitätön pala ajatusjatkumoa. Se vain kulkee ja kulkee. Minä ryömin mukana, pohtien jokaisen viivan merkitystä, joita se vetää maahan, ilmaan, huonekalujen pintaan, ruohikon aamukasteeseen ja hiljaisiin huokauksiin, joita päästän itsekseni päivittäin. 

Ehkä yritän vain nukkua ja oksentaa tämän olon unesta toiseen uneen. 

Sateisia katuja kera nostalgian

Yöt ovat pitkiä ja aamut varhaisia. Painan pääni tyynyyn jälkeen kello kymmenen ja olen hereillä aamulla kuuden aikaan, sillä en saa nukuttua pidempään. Herään automaattisesti siihen aikaan, mitä sairaalassa. Ehkä tämä unirytmin kääntyminen on ihan hyvä juttu. En ole tällä hetkellä muutenkaan mikään virkein tapaus, mutta tuntuu hyvältä olla aikaisin liikenteessä. Jos ei muuta niin käydä silloin aikaisin suihkussa, istua sen jälkeen sohvan nurkkaan, lukea tv:stä jotakin chattia ja nauttia lasi täysmehua.

Vierailin toissapäivänä lapsuuden kodissa. Se oli ehkä eeppisintä ja nostalgisinta ikinä. Epätodellisen fiiliksen pystyttämiseen ei tarvittu kuin se, että pysäköitiin auto sen talon pihaan. Kaikki oli niin tuttua, mutta ei kuitenkaan? Jonkin seitin peitossa, jota katseli sillä mielin, että kehtaako koskea vai ei. 

Ulko-ovessa oli tutut naarmut alareunassa ja ovenkahva painui alas yhtä pehmeästi kuin vuosia sitten. Sisällä seinät olivat vaihtaneet väriään ja lattia uusittu, mutta silti se narisi askelten alla niin kuin pitikin. Eteisessä, olohuoneessa ja leivinuunin edessä vähän matkan päässä keittiöstä, ihanaa lattioiden ulvontaa. Hymyilin itsekseni ja kiersin olohuoneeseen ja takaisin varmaan viidesti. 

Lähempänä rantaa on itse talon lisäksi kaksi rakennusta. Suurempi varastotila, jossa pidettiin ennen lampaita ja pienempi varasto rannassa kalastusvälineille jne. Kaikki oli säilynyt melko samanlaisena. Nurmikot olivat päässeet kasvamaan miltei pelloksi, mutta varastot olivat kaiken pölyn keskellä siistissä kunnossa. Katseen varasti heti tavarat, jotka olivat jääneet meiltä vuosia sitten muuton alla. Ei niitä viitsinyt raahata? Salaa olen kaivannut kuitenkin kaikkea.
Laudanpätkiä, tolppia ja heinäseipäitä rivissä. Autotallin savunsekaista tuoksua ja kylmyyttä. Ilmaa ja vapautta. Sitä, että oikeasti tuoksuu ilmalle eikä kaupungin päästöille.

Nyt on satanut vettä monta päivää.
Kyljet ovat äärettömän arat ja migreeni on löytänyt tiensä pääkoppaan lymyillen siellä nyt toista päivää. Tänään ei auttanut edes kohtauslääke.
Hitaasti ja varmasti, oletan. Kyllä se tästä.

Sairaalasurrealismia

Sohvalla on vaikea olla makuullaan. Vasempaan kylkeen koskee, koska laajentunut perna. Toiseen luukerrostaloon, kylkeen särkee, koska sappirakko on paksumpi. Pari kerrosta alempana maksa muistuttaa olemassaolostaan vihlonnalla. Hivelen vatsaa ja katson toisaalle. E i  o l e  k i p u a.  Eihän?

Vietin sairaalassa kuusi päivää. Niistä kolme meni siten, etten pystynyt tappamaan tunteja edes television ääressä, koska se ääni ja valo olivat liikaa. Eräässä vaiheessa kyllästyin lopullisesti ja pyysin hoitajia riisumaan seinältä kellon, joka sattui tikittämään. Helvetillisin ääni koko maailmassa, kera päänsäryn, jota oli kestänyt monta päivää.
Rehellisesti? Meinasin huutaa sairaalan henkilökunnalle niin monta kertaa, että tämä riittää nyt. Päässä huusi syvään kaiverretut sanat: "Mielummin tapan itseni, ok?" Tyydyin kuitenkin vaan lojumaan. Yritin unohtaa kaiken. Muovata uudestaan huoneen, hetken, mielipiteeni ja ihmiset.
Mikään ei toiminut, mutta avarsi.

Toipuminen on syviä henkäyksiä ja kevyesti todettuna opettelemista. On vaikeaa istua, en kykene kävelemään kauppaan, en saa nostella raskaampia tavaroita tai urheilla muulla tapaa. Lista jatkuu pitkälle. Maailmassa on paljon pahempaakin, mitä ne diagnosoi ihmisillä. 

Säikähdin kuoliaaksi tätä. Puristin käsiä nyrkkiin rystyset valkeina aina lääkäriajat ja kirurgin arviot, purskahtaen itkuun, kun jäin itsekseni huoneeseeni. Olo oli lapsellinen ja typerä.

Nyt.

Pysähdyin kokoamaan tapahtunutta uuteen muotoon. 

Olohuoneen lasipöydällä palaa pienellä liekillä kynttilä, televisiosta tulee uusintoja ja uutta turhuutta. Ympärillä materiaali on samanlainen verho kuin aina ennenkin, mutta minusta se on hellittänyt otettaan tuon kuuden päivän jälkeen. Ehkä tämä oli jokin heräte? Unesta uneen.

Sain osastolla lääkkeitä suoraan suoneen, ruiskulla suuhun ja kapseleina. Kuulin ja näin, kun hoitajat "kävivät" huoneessa ja piirittivät vuodettani vuoronperään. Näin kattoon rakentuvan kuvioita. Hahmotin kuvan musiikkisoittimeni näytöstä, johon rakentuu keskelle kolmio, kun soittimen avaa. Tällä kertaa näytön tilan varastivat kaksi kättä, jotka olivat ensin kiinni toisissaan ja levittäytyivät erilleen. Muistan sen erityisen hyvin.

Näin unia karhusta, joka jahtasi minua ja muutamaa muuta ihmistä. Piilouduttiin latoon sitä pakoon.

Sitten ihmisistä, joiden kanssa olin joskus väleissä, ja ihmisistä, jotka ovat minulle tällä hetkellä erityisen tärkeitä. Lisäksi näin unta preeriasta, jolla ratsastin puhveleilla, jotka haihtuivat hetki hetkeltä olemattomiin ja jäin ilman kuljetettavaksi. Tunsin kuitenkin sen eläimen selkärangan allani ja kykenin hahmottamaan rytmikkäät juoksuaskeleet, vaikken nähnyt pariakaan jalkoja. 

Pelastin kissanpentuja, vierailin luolissa, ohjasin helikopteria ja puhuin ystäville asioista, jotka minua ovat pohdituttaneet. 

Tiedostin, että kaikki oli unta. Lääke nukutti. Ei tarvinnut kuin painaa silmät kiinni ja tipahdin. Herätessäni askeleet oli hakusessa ja hämmennyin siitä, miten en erottanut kaikkea. Kengät huoneen nurkassa näyttivät aivan joltakin ritilältä, niin hassulta kuin se kuulostaakin. 

Nyt tahdon nukkumaan ja kirjoittaa huomenna lisää.
En pysy enää mukana.
Kuumottaa ja särkee joka paikkaa.

Itsekseni

Yö oli tukahduttavan kuuma. En tiedä johtuiko se siitä, että tämä asunto (uusi kotini, kai niinkin voisi sanoa) on kuin sauna, ja sen lisäksi juotiin kaveriporukalla. Hyllyssä lojuu tyhjä lasipullo banaanilikööriä, jonka tuhosin alas itsekseni. Valvottiin puoli kuuteen aamulla, istuttiin parvekkeella ja parannettiin maailmaa.

Seinät on kovin tyhjän näköiset, tavaroita on siellä ja täällä eikä mikään ole oikein paikallaan. Toimeentulotuki katosi jonnekin kahdessa päivässä. On siitä vähän jäljellä, mutta ei minua haittaa, vaikkei sitäkään kohta enää olisi. Kunhan on rahaa seuraavan viikon perjantaina kaikki on ihan okei. Suunnitelmia pitää saada toteutetuksi, kun niitä rakentaa. 

Minusta tuntuu sille, että tämän yön valvon parvekkeen nurkassa ja poltan kynttilöitä. Kirjoitan ehkä vähän lisää tällaista horinaa ja kuuntelen, mitä jääkaapilla on tänä yönä sanottavana. Viime yönä se huusi kuin mikäkin kituva eläin.