Tähtiä. Niin paljon tähtiä, joiden erotan ensimmäistä kertaa tuikkivan todella kirkkaasti.
Kuin jokin kohta sammuva valo, joka yrittää kertoa hädästänsä himmenemisellään. Yöt ovat koko ajan pimeämpiä. Talven saapuminen tuntuu tällä kertaa erilaiselta. Hitaalta, ja syksy lämpimämmältä kuin ennen.
Jokin on muuttunut. Kaikki muuttuu. Koko ajan.
Pidän näistä muutoksista, vaikka astelenkin eteen päin varoen. Viskellen hauraalle jäälle kiviä ja seuraten sen vaurioitumista.
Tämä ajatusvirta alkaa käydä taas oudoksi. Tavallista mutkaisemmaksi joeksi ja tiukkaan taitelluksi kääröksi, joka vedetään sinetillä kiinni. Ei kenenkään pitäisi tietää vai olisiko sittenkään parempi olla? Olevinaan.
Mieleen tulee se kerta, kun olin joskus kauan aikaa sitten lääkärin vastaanotolla. Vanha mies, jonkin sortin perus lääkäristöä katsoi mua, kun selitin sille itkukurkussa ja täysin leviämispisteessä, että en jaksa enää. Se sanoi, tiivisti mielipiteensä lyhyeksi lauseeksi: "Masennus on harhaa."
Vihasin sitä miestä. Vihasin koko pienen sydämeni pohjasta.
Nyt olen käsitellyt asiaa uudelleen ja ahdistanut monta vastausta nurkkaan, tuon tapauksen puolesta.
Enkä jaksa ajatella sellaisia nyt.
Tänä yönä vain tähdillä on väliä. Myös pimeydellä, joka puskee ulkoa tähän keittiöön. Ja sillä, että tiedän jonkun muunkin tuijottavan taivasta tänä yönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti