Kahden vaiheilla siitä, teroittaako uusi keihäs, jolla rikkoa pintaa vaiko ei.
Päädyin valintaan "ei". En tiedä, olenko tyytyväinen vai en.
Ehkä vain hämmentynyt. Omalla tapaa onnellinen.
Olen lukenut kirjoja, tutkiskellut lauseita ja kaivanut sanojen taakse kuoppia.
Poistunut olevinani elävien kirjoista niiden monttuihin ja piileskellyt teiltä. Yrittänyt selata, ampuisiko tässä päänsä vai juoksisiko mereen.
En, en, en tiedä.
Mutta tiedän.
Olen alkanut tietää jotakin.
Ja se jokin on osoittautunut ihan helvetin hienoksi. Uskomattoman lohduttavaksi.
Silti en ole saanut haihdutettua vielä näitä piirtojälkiä vasten taivasta. Ajatuksia, joiden mukaan minä en vieläkään kuulu.
Mutta tiedän nyt, että minulla ei ole mitään hätää. Ei varmasti ole.
Kaikesta seuraa jotakin hyvää. Varmasti minunkin kohdallani.
Kestää vain hetken sisäistää se tieto.
Tajuta, vaikka varmasti se tajuaminen on tapahtunut jo tuolla jossakin.
Ehkä vain löydän sen.
Luulin, että se oli helppoa.
Ei olekaan.
Mutta ei minun kannata reagoida siihen sen suuremmin.
Voin valita, kuinka reagoin ja sitä myötä hallita.
Tosiaankin.
Ehkä tästä rakentuu jotakin hienoa. Teräpilvien kautta, jotka kutkuttavat taas selkärangassa saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti