Kaikki pyörii pyörimistään.
Viimeiset kaksi vuorokautta minulla meni rehellisesti todettuna ohi, yhtä kevyesti ja tavallaan huomaamattomasti kuin jokin tuuli kuljettaa pieniä hiekanjyväsiä paikasta a paikkaan b. Silti se menee aika lujaan tahtiin tällä kertaa. Se tunne oli hassun sekava sekoitus euforiaa ja niin suurta hämmennystä, kun minulla ikinä on ollut. Teki ihan uskomattoman kipeää todeta, että en pystynyt taaskaan siihen, mitä kysyttiin. Olisi riittänyt niin hyvin se arvuuttelu jo kaiken suhteen, mutta päätettiin muuta.
Minulla olisi mahdollisuus päästä omilleni tässä muutaman viikon sisään, mutta taas kaikki on kiinni rahasta ja siitä, ettei minulla ole sen suurempia suunnitelmia. En tahdo sellaisia nyt enkä tarvitse sellaisia koskaan. Maailma on suurta ja se riittää. Haluan kulkea vaan, tällä hetkellä paremmin muotoiltuna vaan olla ja ehkä maata vuoteen pohjalla pidempään viikonlopun ajan. Valvoa öitä vähän matkaa ja nousta ylös viimeistään kello yhdeltätoista. Leikkiä unohtavani ja syntyä uudestaan aamulla.
Kyseiset kaksi vuorokautta minä selasin sivustoja aiheena "itsemurha". Palstoja, joilla neuvottiin ja kerrottiin epäloogisia ohjeita ja aika loogisia. Oli kysymyksiä, että miksi? Lisäksi vastauksia, joissa painotettiin omia valintoja ja sitä, ettei "oleminen" lopu siihen, myös sitä, että itsensä tappaminen on palvelus yhteiskunnalle ja aika ekologinen teko.
Loppujaan ei se ole niin suuri asia sekään. "
Itsemurha", miksi sitä käsitettä pelätään niin kamalan paljon? Koska kuolema on pelättävää? Ja kuolema on pelättävää, koska sitä on luonnollista pelätä eikä me tiedetä tuonpuoleisesta virallisesti mitään.
Olen alkanut ymmärtämään sen, että pelko on tosiaan vain kehon viestintää siitä, että ollaan pois mukavuusalueelta. Se on täysin eri asia, uskotaanko tai luotetaanko me siihen. Tuntuu niin itsestäänselvyydeltä, mutta se iski vasten kasvoja taas vasta tänä aamuna ja herätti minut jälleen kerran tämän yhteiskunnan yrityksestä masentaa.
Miksi minä satutan itseäni ihan turhaan? Fyysisesti ja henkisesti. Ei mulla ole hätää, jos en rakenna itselleni sellaista. Tällä hetkellä stressaavat asiat potkii suoraan kylkiin, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö minun kannattaisi vielä luovuttaa, jos tätä oloa voi laskea periksi antamisen suuntaan.
Olen ollut ihan vahvoilla tässä kuukauden verran, jos mitätöntä eripuraa ja vastenmielisiä pieniä riidan alkuja ei lasketa. Ehkä nämäkin kahleet johtuvat nyt puhtaasti siitä, että minun on vaikea hyväksyä sitä, että kaikki on muuttunut kuukauden aikana niin paljon.
Yritän ravistaa ja ravistaa yhteen lukittuja käsiä vapaiksi, mutten saa kuin ranteeni verille. Pitäisi antaa olla, rauhoittua ja antaa pölyn laskeutua, mutta mulla on pakonomainen tarve löytää lisää ongelmia, kun niitä on omaan tuttuun tapaan kerätty aina oli aihe tai tilanne mikä tahansa. Sekin on omanlainen turvansa, löytää kipua.
Satutan itseäni fyysisesti periaatteessa vain siksi, että siinä vaiheessa kun terä viiltää ihoa ja norot alkaa hipoa kylpyhuoneen lattiaa tunnen olevani elossa. Se on sellaista muistuttelua itselleen. Myös koettelua ja pelkästään leikkimistä, mutta siihen on jäänyt olevinaan koukkuun niin vahvasti, ettei sydäntä saa rauhoittumaan millään muulla. Edes sanat eivät helli sen vertaa, että mieli muuttuisi.
Ei kukaan voi olla aina positiivinen, mutta mä tahdon olla positiivisempi ja löytää asioista enemmän hyvää. Oon hokenut koko pienen elämäni ajan sitä, että mun pää huutaa vapautta ja mun on parannuttava.
Ehkei ole mitään parannusta. Ehkä on vaan itsensä ja kaiken tämän sisäistämistä. Se kuulostaa paljon paremmalta ja todennäköisemmältä kuin se, että esim. minä olisin jollain tapaa sairas tämän ajatusvietin ja vilkkaan mielikuvitukseni suhteen.
Tänään on ollut vähän parempi päivä ja tällainen pohdiskelu kuuluu asiaan ja on itselleni ainakin vain hyväksi. Milloin miettiminen ei olisi?
Tänä yönä voisi ihmetellä hetken keskellä kesäyötä paistavia katuvaloja ja mennä sitten nukkumaan.
Se kuulostaa enemmän kuin loistavalta.
.png)
