Valeihminen

Katsoin juuri äsken tv:tä. Selasin kanavia ja tuijotin aina pienen hetken jotakin typerää saippuasarjaa pääsemättä kärryille. Sitten pysähdyin seuraamaan elokuvaa, joka kertoi miehestä ja naisesta, jotka avasivat elämänsä toisilleen yhden yön aikana, käyttäen valheita ja kierrellen totuuksia. 

Nousen välillä istumaan, katson puhelinta ja käyn makuulle uudestaan. Kylkiluiden rustot tykkää taas hyvää. Tuntuu siltä, että joku kaivertaisi niiden pintaan numerosarjaa kuluneista sekunneista tai jotakin vastaavaa. Olen antanut ryhdin mennä taas niin huonoksi.

Nukuin rikkonaiset kolme tuntia ennen kello kymmenen tapaamista eilen. Puheeni menivät läpi.

Nyt maalaan kauhukuvia seinille siitä, miten pärjään. Viillän seiniin viiruja, hakkaan mietenauloja syvälle niiden sekaan ja jätän tämän kaiken toivottavasti tähän huoneeseen. Tiedän, ettei niin käy heti. Ne seuraavat jonkin matkaa ja minä päästän irti, kun olen siihen valmis. Aluksi pitää vähän aina leikkiä. Rajojensa testaileminen on tervettä. 

Oon samaan aikaan iloinen ja samaan aikaan jossain niin pohjamudissa. Kaikki ympärillä vaan käy ja käy kuin mikäkin suuremman luokan kone enkä minä sovi rattaisiin. 

Murskauduin ajat sitten jonnekin väliin jääden jalkoihin, mutta löytäen sijaa jostain syrjemmästä. 

Pälyillään nyt sitten sieltä.