Luulotautinen

Te, jotka olette joskus pysähtyneet ja painaneet sormenne ranteellenne tuntien ehkä sykettä. 

Miltä se tuntuu?

Minä en pysty. Minua ottaa päähän pelkästään se, kun sydän hakkaa vasten patjaa tai muuten vain niin lujaa, että sen erottaa ihan turhan hyvin. On pakko vaihtaa asentoa tai tehdä jotain saadakseen sen ravistetuksi pois. Se on luonnollista oksetusta ja sitten sitä tuttua vihaa. Syke tuo minulle mieleen sen, että keho on hajoava ja hauras. Sen ei pitänyt olla ongelma taas eilisestä illasta lähtien, mutta koko paino putosi jälleen syliin.

Me kuollaan kaikki.

Hoen sitä jokainen päivä. En valehtelisi, jos myönnän tässä ja nyt, että joskus menee viikkoja toistaen sitä ensimmäisen kerran aamulla ja viimeistään painuessa nukkumaan jään kelaamaan sitä taas vähä vahvemmin. 

On hassua tavallaan pelätä sitä. En ole varma siitä, mikä minut edes ajoi tähän. Tavallaan olenkin, mutta ne tapahtumat eivät sovi täydellisesti tähän palapeliin. 

Typerintä tässä on se, että ihminen joka on miettinyt ja käsitellyt kaiken aikaa itsemurhan hyviä ja huonoja puolia pelkää kuolemaa aika äärirajoilla? 

Ei minulla itselläni ole hätää, sen tiedän.

Kuitenkin tieto siitä, että jokainen meistä kuolee, materiaali käsillämme hajoaa lopussa ja esim. nämä tekstit tässä ja niiden tuntikausia raapustaminen voi olla täysin "turhaa" on vaikeasti nieltävää vieläkin. Sen voisi minun kohdalla määritellä mereksi, joka on rauhallinen ja ajoittain hyvinkin aallokoinen, vierellään karikko, jonne mietteet pirstoutuvat. 

Lopetin kirjoittamisen yhdessä vaiheessa kokonaan aika pitkäksi aikaa siksi, että kaikki osoittautui katoavaksi. Eihän sitä voi edes varmaksi sanoa? Ei kukaan meistä tiedä. Todellakin niin. On vain oletuksia ja niitä me varotaan hampaat veressä.

Kuitenkin, aloitin kirjainten kokoamisen paperille uudestaan eräs aamuyö. Tuijotin ulos ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, tarkastelin auringonlaskua. Koko jutulle on vielä loogisempikin selitys, mutta ehkä selitän jossain vaiheessa paljon tarkemmin ja laajemmin sitä tietoiskua.  

Minä toistan sanoja siihen päivään saakka, kun kolahtaa. Ei tässä ole menetettävääkään, ja parempaa lääkettä tämä on kuin ne, mitä ne työntää psykologilla kurkusta alas. Oloa hellittää tunne siitä, että ehkä joku saa näistä jotakin irti tai ehkä se luo muissa vähintään jonkinlaisia ajatuksia. Edes vihaa tai edes voimakasta kyseenalaistusta. 

Jotakin. 

Siten minäkin olen elossa.