Ketju kaulan ympärillä kiristää taas. Kylmät väreet kulkee kantapäistä kyljille saakka ja hartioita painaa.
Elossa olemisen merkki?
Olen pettynyt itseeni. Sanoinkuvaamattoman pettynyt ja vihainen itselleni. Ei siinä ole järkeä. Vastaan tuleen tulella ja mietin jokaista yksityiskohtaa päässäni uudelleen ihan kuin siellä ei tikittäisi jo valmiiksi. Tällä hetkellä en tahdo taas saada mistään vielä kiinni. On tarve oksentaa tämä olo pois, raapia vihkon sivuja, maalata ne täyteen tai juosta jalkansa paskaksi tuolla jossakin ulkona. On pakko huutaa.
Ehkä nyt olisi aika yrittää jotakin. Jotakin vähemmän itseään vahingoittavaa.
Tai sitten nukun hetken, toisen ja-
Miksi minä mietin näin tajuttoman paljon? Tarkoitan, rakastan pohtimista, mutta tämä hipoo taas veitsenterällä liukumista.
Voiko ajattelu oikeasti tappaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti