Yöt ovat pitkiä ja aamut varhaisia. Painan pääni tyynyyn jälkeen kello kymmenen ja olen hereillä aamulla kuuden aikaan, sillä en saa nukuttua pidempään. Herään automaattisesti siihen aikaan, mitä sairaalassa. Ehkä tämä unirytmin kääntyminen on ihan hyvä juttu. En ole tällä hetkellä muutenkaan mikään virkein tapaus, mutta tuntuu hyvältä olla aikaisin liikenteessä. Jos ei muuta niin käydä silloin aikaisin suihkussa, istua sen jälkeen sohvan nurkkaan, lukea tv:stä jotakin chattia ja nauttia lasi täysmehua.
Vierailin toissapäivänä lapsuuden kodissa. Se oli ehkä eeppisintä ja nostalgisinta ikinä. Epätodellisen fiiliksen pystyttämiseen ei tarvittu kuin se, että pysäköitiin auto sen talon pihaan. Kaikki oli niin tuttua, mutta ei kuitenkaan? Jonkin seitin peitossa, jota katseli sillä mielin, että kehtaako koskea vai ei.
Ulko-ovessa oli tutut naarmut alareunassa ja ovenkahva painui alas yhtä pehmeästi kuin vuosia sitten. Sisällä seinät olivat vaihtaneet väriään ja lattia uusittu, mutta silti se narisi askelten alla niin kuin pitikin. Eteisessä, olohuoneessa ja leivinuunin edessä vähän matkan päässä keittiöstä, ihanaa lattioiden ulvontaa. Hymyilin itsekseni ja kiersin olohuoneeseen ja takaisin varmaan viidesti.
Laudanpätkiä, tolppia ja heinäseipäitä rivissä. Autotallin savunsekaista tuoksua ja kylmyyttä. Ilmaa ja vapautta. Sitä, että oikeasti tuoksuu ilmalle eikä kaupungin päästöille.
Nyt on satanut vettä monta päivää.
Kyljet ovat äärettömän arat ja migreeni on löytänyt tiensä pääkoppaan lymyillen siellä nyt toista päivää. Tänään ei auttanut edes kohtauslääke.
Hitaasti ja varmasti, oletan. Kyllä se tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti