Sairaalasurrealismia

Sohvalla on vaikea olla makuullaan. Vasempaan kylkeen koskee, koska laajentunut perna. Toiseen luukerrostaloon, kylkeen särkee, koska sappirakko on paksumpi. Pari kerrosta alempana maksa muistuttaa olemassaolostaan vihlonnalla. Hivelen vatsaa ja katson toisaalle. E i  o l e  k i p u a.  Eihän?

Vietin sairaalassa kuusi päivää. Niistä kolme meni siten, etten pystynyt tappamaan tunteja edes television ääressä, koska se ääni ja valo olivat liikaa. Eräässä vaiheessa kyllästyin lopullisesti ja pyysin hoitajia riisumaan seinältä kellon, joka sattui tikittämään. Helvetillisin ääni koko maailmassa, kera päänsäryn, jota oli kestänyt monta päivää.
Rehellisesti? Meinasin huutaa sairaalan henkilökunnalle niin monta kertaa, että tämä riittää nyt. Päässä huusi syvään kaiverretut sanat: "Mielummin tapan itseni, ok?" Tyydyin kuitenkin vaan lojumaan. Yritin unohtaa kaiken. Muovata uudestaan huoneen, hetken, mielipiteeni ja ihmiset.
Mikään ei toiminut, mutta avarsi.

Toipuminen on syviä henkäyksiä ja kevyesti todettuna opettelemista. On vaikeaa istua, en kykene kävelemään kauppaan, en saa nostella raskaampia tavaroita tai urheilla muulla tapaa. Lista jatkuu pitkälle. Maailmassa on paljon pahempaakin, mitä ne diagnosoi ihmisillä. 

Säikähdin kuoliaaksi tätä. Puristin käsiä nyrkkiin rystyset valkeina aina lääkäriajat ja kirurgin arviot, purskahtaen itkuun, kun jäin itsekseni huoneeseeni. Olo oli lapsellinen ja typerä.

Nyt.

Pysähdyin kokoamaan tapahtunutta uuteen muotoon. 

Olohuoneen lasipöydällä palaa pienellä liekillä kynttilä, televisiosta tulee uusintoja ja uutta turhuutta. Ympärillä materiaali on samanlainen verho kuin aina ennenkin, mutta minusta se on hellittänyt otettaan tuon kuuden päivän jälkeen. Ehkä tämä oli jokin heräte? Unesta uneen.

Sain osastolla lääkkeitä suoraan suoneen, ruiskulla suuhun ja kapseleina. Kuulin ja näin, kun hoitajat "kävivät" huoneessa ja piirittivät vuodettani vuoronperään. Näin kattoon rakentuvan kuvioita. Hahmotin kuvan musiikkisoittimeni näytöstä, johon rakentuu keskelle kolmio, kun soittimen avaa. Tällä kertaa näytön tilan varastivat kaksi kättä, jotka olivat ensin kiinni toisissaan ja levittäytyivät erilleen. Muistan sen erityisen hyvin.

Näin unia karhusta, joka jahtasi minua ja muutamaa muuta ihmistä. Piilouduttiin latoon sitä pakoon.

Sitten ihmisistä, joiden kanssa olin joskus väleissä, ja ihmisistä, jotka ovat minulle tällä hetkellä erityisen tärkeitä. Lisäksi näin unta preeriasta, jolla ratsastin puhveleilla, jotka haihtuivat hetki hetkeltä olemattomiin ja jäin ilman kuljetettavaksi. Tunsin kuitenkin sen eläimen selkärangan allani ja kykenin hahmottamaan rytmikkäät juoksuaskeleet, vaikken nähnyt pariakaan jalkoja. 

Pelastin kissanpentuja, vierailin luolissa, ohjasin helikopteria ja puhuin ystäville asioista, jotka minua ovat pohdituttaneet. 

Tiedostin, että kaikki oli unta. Lääke nukutti. Ei tarvinnut kuin painaa silmät kiinni ja tipahdin. Herätessäni askeleet oli hakusessa ja hämmennyin siitä, miten en erottanut kaikkea. Kengät huoneen nurkassa näyttivät aivan joltakin ritilältä, niin hassulta kuin se kuulostaakin. 

Nyt tahdon nukkumaan ja kirjoittaa huomenna lisää.
En pysy enää mukana.
Kuumottaa ja särkee joka paikkaa.