Olen nykyään tosissani yrittänyt kirjoittaa suurimmaksi osaksi vain positiivista "palautetta" itselleni tähän viattomaan postilaatikkoon nimeltänsä blogi. Se auttaa oikeasti todella runsain käsin, vaikkei se siltä alussa tunnukaan. Ei edes muutaman kerran jälkeen, välttämättä.
Tulee päivä, jolloin se toimii ja ilta, jolloin ei. Saisin sen varmasti toimimaan, mutta tuntuu, että tämä säälittävä yritys nyt tällä hetkellä kärjistyy.. säälittävään yritykseen. Let's see.
Kuulen kahinaa, vikinää ja lisää vikinäkahinaa. Mikään ei erotu toisistaan. Jos jokin erottuu niin ne ovat tunnetilat eivätkä ne ole oikea lähtökohta aateperustani puolesta. Tunteet valehtelevat liikaa.
Kun ihminen ei kykene edes hengittämään hyvin, miten pitäisi reagoida? Hengityskela on loppu ja kulutettu.
Kuinka sen saa vaihdettua tai kelattua alkuun?
Nukunko minä uudistaakseni sen?
Kirjoitanko 20 sivua lisää tänne tai paperille?
Kävelenkö jäiset asfalttireitit istumaan asuntoni rappukäytävään? Se veisi voimat, siitä olen varma. Sen tiedän, että millään ei oikeasti ole mitään väliä. Tietyt asiat painavat, mutta väliä niillä ei ole.
Olen ihan tyytyväinen elämääni. Kaikkeen, mitä minulla on ja mihin minä pystynkään.
Rakastan kirjoittamista, rakastan piirtämistä ja rakastan poikaystävääni. Uskallan jopa väittää rakastavani itseäni, vaikkei se ole totta. Olen nähnyt itseni rakastavan itseäni, olen tuntenut sen hetken ja siksi tunnen, että minä pystyn myös jatkossa siihen. Se on minun sisälläni ja vain minä pystyn luomaan jotakin sellaista. Jokainen pystyy. Sitä en epäile. Se pitää vain löytää, ikäänkuin kaivaa ulos.
Silti minä vaellan pitkin päivää ja kierrän hermostuneena kehää. Kaikista eniten tätä ihmistä särkee se, kun se hermostuneisuudessaan heittelee toisia ihmisiä sanoilla. En ole ihan välinpitämättömimmästä päästä eikä minulla ole tapana suuttua pienestä, mutta jos löydän aiheen, edes pienen aiheen rakentaa oloani negatiivisempaan suuntaan, minä teen sen, sillä stressaan. Enkä stressaisi, jos saisin hoitoa. Se on ihan mahdotonta näillä näkyvin, vaikka yritän parhaani kysellä ja järjestää aikoja. Pystyn ja kykenen tekemään asioita, mutta vaikka kuinka pyytäisin edes puhelinaikaa jutellakseni pääni puhki minä en saa kuin vartin aikaa selittää kaiken. Maailma ei kaadu siihen, mutta minä kaadan maailman. Minulla ei ole mihin purkaa. Sen pohjalta rakensin paniikkihäiriön. Tuntuu, että se pahenee ihan koko ajan, vaikkei sekään ole ihan totta. Minä pahennan sitä halutessani, ja etenkin nyt, kun en ole saanut apua mistään yli kuukauteen. Yksikään ideani tai ajatusaaltoni ei mahdu varttiin. Ei mitenkään. Vartti antaa toivonkipinän, mutta kosketuksellaan vain sattuu ja polttaa.
Olo on kuin peuralla ajovaloissa, helvetti, hengitä.
En tiedä mihin pyrin enää.
Maailma on jalkojeni alla aivan ammollaan ja avoinna. Silti minä jatkan tätä pirunkehää kysyen itseltäni toivottomana, että miksi hitossa.
Kysyn asioita, vaikka tiedän tuohonkin vastauksen.
Sen pitää mennä näin.
Sen kuuluu mennä näin, koska sillä on jokin pointti.
Ja oi, tiedän sen tarkoituksenkin syvällä sisimmässäni, mutten minä saavuta sitä kuin työllä.
Hikoiluttaa ja on kylmä samaan aikaan.
Kysyn itseltäni pitkästä aikaa, että voiko tähän oikeasti kuolla?
Mikä voima voi olla idealla paniikkikohtauksesta ja kuinka paljon tämä ihminen pystyy lataamaan sitä, kunnes mitta on täynnä.
Päässä soi, että "älä esitä typerää, kun tiedät ihan hyvin riittäväsi".
Minä painun nyt nukkumaan ja esitän huomenna toisen vastalauseen tälle maailmateorialle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti