Lohikäärmeystävä

Viltti yllä on kuin levossa olevat siivet. Lämpimät ja sellaiset, että kykenen halutettasi(ni) myös levittämään ne.

Meditoin eilen ja se avarsi mieltä taas ihan riittävällä tasoa. Istuin lattialla nojaten kevyesti televisiotasoon. Jossakin vaiheessa alkoi putoaminen. Maailma oli kerroksia, jotka menivät ohi. Ensin oli metsää, erittäin sademetsämaista sellaista. Paljon vihreän sävyjä ja olevinaan jokin hassu luku eläimiä. Sitten tuli sinistä. Taivasta ja runsaasti pilviä, joiden läpi haroin tietäni. Oikeastaan putosin vaan. Se on haromista siksi, että etsiskelin jotakin. Annoin vaan mennä. Päästin oikeasti irti.

En ole koskaan käynyt missään niin syvällä. Putoamistunteen myötä en ymmärtänyt enää, että kuinka saisin silmäni auki. Siis näkemään eteeni. Ihan kuin olisin unohtanut sen taidon kokonaan.
Säikähdin. Huohotin hetken aikaa, kun sain silmäni avattua.
Se oli kerrassaan uskomattomin tunne ikinä.

Alan heräillä, vaikkakin hyvin unisena.

Putosin selkä edellä.