Enää ei tee mieli palata istumaan käytävän puolelle. Ensimmäinen kerta omilla asioilla siellä riitti. Ihminen tungetaan häkkiin, saarretaan nurkkaan ja pakotetaan hyväksymään jotakin muuta kuin itsensä. Ei se toimi niin. Ei vaan käy. Sellainen ylikuumenee ja hajoaa vielä suuremmaksi sodaksi ja tuhoksi.
Aidatut yksilöt ja eläintarhat. Lampaat hämmentyy tai syöksyy teollisuus-onneen mielissään.
Osa jää kärventymään ja valittamaan toisillensa.
Toiset hymyilee ja toiset edes irvistää. Toisilla ei ole päätä eikä häntää. Minä katson siitä jostakin välistä.
Se on hyvä niin.
Ei ne tuolit siellä käytävässä minua luultavasti arvioi tai lue päältä, mutta juuri sinä hetkenä se tuntuu vahvimmiltaan siltä, että jopa tapeteilla on enemmän vaikutusvaltaa. Värini täytyy olla hyvä ja joukkoon sulautuva tai he värjäävät minut. Upottavat sinne jonnekin kerta toisensa perään, jotta minä kuulun sisustukseen ja varmasti sovin suuren suureen kupolihuoneeseen. Päättäjät ja muu henkilökunta istuvat korokkeella vähän korkeammalla seuraamassa tapahtumia. Kuka ne sinne istutti?
"Silmä?"
"Silmät?"
"Silmämme."
On savukoneita ja johtokahleita, laskut perässä. Valtavia kaapeleita, kaakeleiden alla, karkuteillä ja ihmiset vaarassa. Askelma on varominen ja varominen askel. Niinkö?
Joskus tuolit on jees. Joskus käytävä on vaan jees. Ei silti kaikki käytävät. Toiset eivät suostu edes kutsumaan sisään. Sitten niissä ahdistaa, mutta ihmisillä on enemmän työtä.
Kaupungit ovat yksinäisiä ketunpesiä käpälänjäljittä. Siellä on alkanut näkyä suurempia ja pienempiä painojälkiä, joten jollain sitä on yritettävä tasata. Lisätä tehokkuutta ja vähentää kettujen lukumäärää sitä kautta.
Pelko ajaa ihmisiä täällä ja pelottaa sieluja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti