En tule osaamaan selittämään tätä oloa kenellekään suorin ja mustavalkoisin sanoin. Omistan vain pienen pieniä kuiskauksen palasia ja rippeitä. Teidän on pakko päätellä siitä loput. Minä yritän kyllä parhaani.
En halua teidän edes ymmärtävän. Se, mitä tuolla sisällä on. Se on jotakin niin pimeää ja epätoivoista, etten tahdo satuttaa ketään sillä. Suurin osa ihmisistä, joille on kertonut ne kaikista syvimmät naarmut ovat lähteneet. Sanomatta siihen asiaan yhtään mitään. Enkä minä halua käsitellä vanhaa. Minä olen uusi. Minun on oltava, että pääsen eteenpäin.
Vihaan ja rakastan sisäistä lohikäärmepetoani, joka sitä ahdistusta vertauskuvallisesti rakentaa, enkä tiedä tällä hetkellä, että pitäisikö minun tappaa se vai yrittää ystävystyä. Ja se on ihan kamalaa, kun ei tiedä, mitä tekisi itsensä kanssa. En minä ole tottunut nousemaan ylös pidemmäksi aikaa. En vain ole. Nytkö pitäisi osata? Miten teen sen? Miten, miten, miten?
Ette te pysty sanomaan.
Ottakaa kiinni ja halatkaa. Ottakaa kiinni ja rutistakaa.
En osaa olla. En pysty. Oon niin loppu. Hypin terältä terälle.
On niin helvetin paha olo.
Tiedän, että jos nyt onnistun niin minä voin parantua. Minä tiedän sen.
Mutta kuinka minä onnistun? Kädet tärisee ja tekee mieli oksentaa. Mieli sanoo, että oksenna, mutta minä en suostu. Tiedän vain yhden keinon ja nyt minun on hylättävä se.
On pakko.
Ihan pakko.
Tai minä en parane ikinä.
Ja sen vuoksi minä hajoan nyt.
Hajoan niin pieniin palasiin kuin ikinä pystyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti