Minulla on kartta, mutta en osaa päättää edes sitä, kuinka sitä pitelisi otteessaan. Osa minusta ei tahdo edes ryhtyä lukemaan sitä, sillä se osa pelkää menettävänsä, tulevansa satutetuksi, satuttavansa lisää, eksyvänsä, kompuroivansa, raahaavansa mukana liikaa "turhaa", puhuvansa liian paljon, puhuvansa liian vähän, puhuvansa liian sopivasti ja joskus yksinään sekä olevansa. Vain istuminen tässä on betonia harteilla. Näkymätöntä ja kuvitteellista kivimassaa, joka painaa kyyryyn eikä antaisi millään lupaa ihailla maisemia.
On päästettävä irti. On pakko alkaa tehdä pakkolaskua johonkin suuntaan, sillä tämä koneisto ei välttämättä kestä enää.
Tiedän jossain mieleni perukoilla, mitä haluan nyt ja juuri tällä hetkellä, mutta en saa oksennetuksi sitä eteeni. Sen on tultava ylös asti. Keinolla millä hyvänsä. Ensimmäinen osa suunnitelmaa voisi olla niinkin "kevyt", että alan tasaaamaan sydämen sykettä siten, että toistan päässäni vain enemmän sitä, että kaikesta seuraa jotakin hyvää eikä minulla ole kiire minnekään. Edellä mainittu toinen lausahdus ei miellytä tämän hetkistä mielentilaa juuri lainkaan, mutta jos alkaisin vaikka ruokkimaan sitä lohikäärmettä sisälläni vähemmän.
Lohikäärme on oma käsitykseni pahasta olosta ja ahdistuksesta jo vuodelta 2011. Sillä on tapana kuluttaa aikaa repien sisuskalujen seinämiä ja kutittaa sydäntä aiheuttaen mielipahaa ja ajatus-oksennusrefleksejä. Silti rakastan sitä, ja ehkä luopuminen on siitäkin syystä niin sokkeloista.
En tahdo näännyttää sitä liskoeläintä hengiltä, mutten tahdo myöskään, että se jatkaa asumistaan samalla tapaa. En ole aikeissa sanoa sen vuokrasopimusta irti, mutta sen on muutettava tapojaan.
En jaksa enää puhua. En jaksa käsitellä hetkeen tai mahdollisesti ainakaan tänään tätä kaikkeutta kenenkään kanssa, mutten mene tietenkään vannomaan, mitä tuleman pitää.
Silti puhun täällä itsekseni? Kirjoitan kaiken ylös muistilapulle teillekin.
Kirjoittaminen on kuin kofeiinia kerrakseen. Se laittaa veren kiertämään ja laajentaa tajuntaa. Se on.. lohikäärmeen kynsien lyhentämistä, pienellä asteella.
Onpas hienoa tajuta. Oikeasti, ja jotakin niinkin yksinkertaista.
Mieleen painui tänä aamuna se, että kuinka minun tulisi saavuttaa jotakin kun en tiedä edes mitä haluan?
Minulla ei ole aavistustakaan siitä, haluanko tällä hetkellä mitään tai yhtään mitään, mutta sen tiedän, että aijon selvittää asian ja hyvinkin mahdollisesti selviytyä.
Se on vain rankkaa.
Maailman raskainta työtä olla onnellinen tai hyvillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti