Nään unia, joissa pakenen. Viime yönä hakkasin lihaveitsellä rikki seinämää, joka oli sekoitus jäätä ja lasia. Ihmiset ympärillä juoksivat perässä ja jahtasivat. Oli kaksi puolta. Minä olin sillä puolella, jossa olivat kaikki ne olennot, joiden todellisuuden käsitys oli lähtenyt hallinnasta. Aikuiset yrittivät saada minua jäämään, mutta lähdin. Lähdin pois sieltä, palaten takaisin t ä n n e.
Ajatelkaa nyt. Tänne?
Ehkä minä väsyneine silmineni tahdon kuitenkin selvittää vielä jotakin enkä saa itseäni vielä lähtemään. Toivon kovasti niin.
Ja ehkä se on vain lopun alkua, että odotan kolmatta päivää.
Mitäkö silloin tapahtuu?
Silloin minä teen jotain, mitä en ole tehnyt moneen vuoteen.
Astelen psykologille, kerraksi tai kahdeksi.
Ja jos siitä ei ole hyötyä niin sitten silkkaa hupia ja turhautumisen virne kasvoilla.
Sain aamulla jonkin viidentoista sekunnin välähdyksen siitä, että olen onnellinen. Seuraavaksi palauduinkin takaisin maan pinnalle ja syvemmälle takaraivoon etsimään syitä siihen, miksi pitäisi elää. Voiko niin typerää kysymystä esittää?
En varsinaisesti etsi enää edes västausta siihen, sillä tiedän sen jo. Tämä nyt on vain hetkiä, joina kadotan sen otteestani ja se lipuu viemäriin, jättäen minut käymään läpi putkistoja. Ja tällä jaksamisella, nyt ja tässä turhauttaa.
Asioita ja kohtauksia tippuu eteen minulle, jolla ei ole käsikirjoitusta.
Selvitäänkö tässä ihan varmasti? Olisi niin kova tarve huutaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti