Joku työntää neuloja selkärangan nikamiin ja kääntelee niitä tylsyysasteensa mukaan. Toinen piirtelee katkoviivoja käsivarsiin, sormien väliin ja kantapäistä reisiin. Mittailen katseellani ja yritän sulattaa.
Kasvoja kiertää kellonviisarit, jotka pysähtyivät eilen otsalohkolle. Kuin vesipisarat ne valuivat paikoilleen, laskivat alas avatessa silmät ja vierähtivät uudelleen järjestykseen.
Kiehtovinta koskaan. Se myös, ettei aika tunnu edelleenkään miltään, vaikka "ei miltään" on kaikkea.
Olo on kuin jollain häkkilinnulla tai koppiin tungetulla pesukarhulla. Taistelu pään sisässä ja sen ulkopuolella on aikamoinen kirjo ja rikas romaani, päämääränä saada tämä olotila tiivistettyä kahteen tai kolmeen lauseeseen.
Missä olen? Missä menen? Miten tämä teoriassa tehdään?
Viisarin välit ovat tomua ja lahoja oksia, jotka murtuvat onnen tieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti