Nään ihmisen, joka tuijottaa herätessään tilaan, jota porukka kutsuu olohuoneeksi. Se nousee ylös, siirtyy harmaalle sohvalle ja avaa television. Sitten se otus laittaa ehkä ruokaa. Asettelee kaiken lautaselle, siirtyy takaisin sohvalle ja tuijottaa ruutua.
Välillä se sattuu vilkaisemaan puhelintaa ja siirtää sitten katseensa takaisin olennaiseen, televisioon, joka välkkyy. Seuraava aste on kynä ja vihko. Muutama lause, joilla korjataan aamua, eilistä iltaa, edellistä viikkoa ja niitä minuutteja, jotka olevinaan kuluvat.
Olevinaan.
Kolmas aste on seuraavanlainen.
Saako otus raahattua itseänsä rappukäytävään? Sitä myötä ehkä ihmisten ilmoille ja pois johtopäätösraviradalta, jota on koko asunnon täydeltä.
Jos ei niin sitten hoidetaan rataa. Koristellaan viivoja, kirjaimellisesti kävellään ja ryömitään jälkiä sen pintaan. Kulutetaan ja kasvatetaan oloa.
Olevinaan.
Kupolikatto ja kynttilöitä. Kupla ympärillä.
Hypnotisoivat liekit ja kellot, jotka ei tikitä enää.
Pöllö keittiössä koittaa visertää jotakin, mutta laulakoot se aikaa siellä.
Katsellaan.
Tämä on onnen sekaista hämmennystilaa. Sellainen painava, kompassin tapainen levy, josta pää on upotettu läpi ja se "suunnnan osoittaja" on jäänyt roikkumaan kaulalle.
Mietin, että kuinka ne tulevat ymmärtämään minua, ellen edes minä ymmärrä niin paljoa. Toisaalta edes tahdo.
Voin kuvitella niin selvästi sen, kun upottaudun siihen tuoliin ja selitän kaiken tiivistelmässä. En nää puhumista niinkään ongelmana, mutta-
Mitäköhän ne ajattelivat oikein tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti