Tähtiradat painuu mullan alle, leijonat juoksee mereen ja tulikärpäset alkaa vikistä loistamisen sijaan. Niin minä luulen.
Linnuista muodostuu uusia ratoja, joita seuraamalla ei tarvitse enää ajatella. Sitten tulee uusia kissaeläimiä ja seuraavat valohyönteiset.
Kaikki on niin suurta ja mahtavaa tämän maailman yllä. Nimenomaan, suurta ja mahtavaa.
Olen ehkä hölmö, kun ajattelen kaiken näin pitkän kaavan kautta. Vastalauseena tosin vielä, että ei, en ole, Ei ajatteleminen ole hölmöä. Ei ylireagointikaan, ei panikointi tai vastaava. Kaikesta seuraa jotakin hyvää.
Olen jonkin mereen laahaavan leijonan virassa, joka löytää pohjalta vielä jotakin uutta ja upottaa turpansa tuntemattomaan.
En kykene pintajännitteen vuoksi seuraamaan parveittain taivaita halkovia lintuja tai ihmettelemään valoa kannattelevia kärpäsiä.
Minä matkaan ja matkaan olevinani, jättäen taakseni niin paljon ja kaiken.
Hoen itselleni, että olen lakannut välittämästä. Osittain voisin sen todeta olevan sen tottakin.
Katsokaas, kun...
Aivan kuin pakenisin maailmasta toiseen, kantaen mukana ostoskassin täydeltä tiiliskiviä, joihin jokaiseen on kaiverrettu jotakin. Painavimpiin kiviin kuuluvat loppuun kuluneet yksilöt, joissa lukee lihavoituna mm. itseviha ja yksinäisyys. Yksinäisyydellä en tarkoita tätä tässä, en tuotakaan, mitä yritätte osoittaa. Tarkoitan omaa atlantistani. Omaa mertani, jonka pohjia ei ole ymmärtänyt vielä kukaan.
Ehkä painavimmassa harkossa lukeekin: "vain ymmärrystä vailla",ja odotan jonkun heittävän pelastusrenkaan.
Mutta..
Ei leijonille heitetä pelastusrenkaita.
Niin ei tule käymään.
Tämä on minä vs. painovoima.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti