Tuntuu siltä, että ajan käsite on melko täydellisesti menettänyt merkityksensä. En siltikään näe järkeä tässä yhtään sen enempää.
Päähän juolahtaa johtopäätöksiä ja mahdollisia vastauksia, vaihtoehtoja reitteihin ja silkkaa tyhjyyden lyöntiä. Olen tässä, mutta en ole. Ja nyt tuntuu hyvin paljon siltä, että jokin käärö pään sisällä on avautunut niin laajalle alueelle, etten saa sydäntä tai mieltä kuriin.
Ehkä viikkoja rakennettu suunnitelma voisi vihdoin tehdä järkeä. Kaiken muun puolesta.
En minä menetäkään mitään. Tai en tiedä. Ehkä lisää järkeä.
En sisäistä tätä maalausta, joka on asetettu sellaisiin raameihin, jotta epäonnistumisen varaa ei yksinkertaisesti ole. Miten te oikein pystytte tähän?
Tajuan tätä koko ajan syvemmin ja sitä myötä vähemmän. Se on uskomatonta, välillä nautinnollista ja sitten ei mitään. Suurimmaksi osaksi kuitenkin kaikkea sitä, mitä en saa painettua edes paperille.
Te juoksette paikasta toiseen. Teidän katseistanne paistaa läpi puhdas onnettomuus. Kuinka te olette? Hengitätte? Teette työtä ja rakennatte sitä jotakin ihannekuvaa ihan tuosta noin?
Toistamiseen, enää ei tunnu siltä, että aikaa kulkee.
Eikä veri.
Eikä hengitys.
Rakennan seinät kohta sinne huoneeseen.
Ehkä minä kuitenkin soitan, vaikka ottaisi kuinka päähän.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti