Tuntuu taas vuosisadan väliltä siitä, kun tänne on yrittänyt jotain raapia.
Tunnen itseni ihan idiootiksi, olennoksi joka on jotain ihmisen ja yksisarvisen väliltä ja sitten vain osaksi jotakin suurempaa. Alkuviikon perusteella se jää vain siihen tuttuun mielialojen kaatumiseen rynnäkön kera. Pohdin kahteen kertaan, että puhunko kenellekään niinä hetkinä, mutta sain minä jotakin lopulta sanotuksi, vihaten sitten itseäni heti perään.
Nyt kaikki alkaa taas tasautua, mutta mietin ja osittain pelkään, että milloin uudestaan? Se panikoinnin määrä on aivan uskomaton välillä. Seinät tanssii, lattia keikkuu ja päässä huutaa.
Minä huudan.
Ja olen kaiken takana.
Kaiken sen kivun ja kaikkien niiden kummitusten alku ja juuri.
Tajunnan laajennusta ja johtopäätös elämästä, että se on tragikoominen vitsi.
Tuntuu oudolle, katoavalle, tälle hetkelle, sinulle, minulle, meille ja maailmalle. Tuntuu kaikelle, kaikessa kaikkeudessa. Kaikki on yhtä.
Ja yksisarviset juoksee mieterataa samettikengillänsä.
Minä seuraan.
Mielikuvituksen voima. Siitä on niin moneen, että melkein hymyillyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti