Jokin potki tuolini selkänojaa, vaikka sen takaa paljastui vain väritön seinä. Vierelläni oleva ikkuna esitti maisemia, jotka löytivät korttiparinsa näyttäen tismalleen samalta kuin kaikkien kaupunkien puistot ja pienoislammet. Tekaistuja, kulutettuja, täynnä roskaa, joiden välistä jokin koettaa vaivalla versoa ja kukkia.
On kylmä. Luut johdattavat häilyvää pistelyä pitkin jalkojani. Olen sähkönjohdatin ja puhelinlanka ihmisen virassa. En keholtani niinkään, mutta mieleltäni kai puoliksi tyhjä ja täytetty sähköllä. Se selittäisi satunnaiset energiavajaukseni. Minuun on vaihdettava lamppu. Minussa on vikaa joskus. Ei aina.
Minun on tehtävä siirtoni. Minun on rikottava paikkani, numero 9. ikkuna ja hypättävä. Hakeuduttava veteen tai metsään ja tehtävä papereista lautta tai lennokki, joka auttaa minua pakenemaan.
Jokin valuu olkapäälläni ja karkaa oikealle solisluulle. En tiennyt niiden enää näkyvän ihmisegon alta. Se on kuin öljyä. Paksua ja mustaa. Pelkään paitani tahriintuvan siihen ja kaikkien matkustajien kiinnittävän minuun huomiota. Alan hangata ja raaputtaa läikkää. Tahra ei lähde. Raaputtamiseni ja luuloni osoittautuvat tahran alkukannaksi sekä lähteeksi. Sen jättämä vana kasvaa. Olo on kuin polttomerkityllä tai kysyjällä tien varressa. Ei päätä eikä häntää. Vain ääniä ja kysymyksiä riittää.
Kynteni toimivat hapon tavoin. Ne polttavat, hämäävät, maistuvat omituiselle ja jättävät jälkeensä jotakin uutta ja aina varmasti erilaista. Varmasti varmaa. Huomaan paitaani rakentuneen reiän ja rauhoitun. Se näyttää onkalolta, jota pitkin pääsin kiipeämään takaisin, vaikken erota enää asioita toisistaan. Esimerkiksi en ole varma siitä, että olenko juuri nyt juna vai junassa. Alan kyseenalaistaa olemistani tässä. Huomaan koskevani asioita ja saavani aikaan kirjaimia, enkä tiedä kuulostaako se tavoitteelta tarpeeksi vai olenko kuullut vain huhuja.
Minä tiedän kaiken, mutta olen samalla hyvin tietämätön. Ihmisen luulevat, että jos he tuijottavat kelloa turhan kauan se alkaa sulaa. Useimmiten se ryhtyy vain hidastumaan ja tekee ihmisestä rajallisen ja etenkin raamillisen. Yhteisössänsä vajaavaisen.
Repiessäni viisareita irti ja parsiessa paitaani niillä minä joudun myöntämään, etten tiedä minkäänlaisia vastauksia mihinkään. Minä näen unta korkeista maihinnousevista harmaista majavista, joiden mukaan en ole vielä lähtenyt. Tiedän niiden suunnitelman kaatuvan. Kuulostaako se uskottavalta tai varmalta?
Naurettavaa siitä tekee se, ettei kukaan oikeasti välitä. Nämä olennot kiinnittävät huomiota ja odottavat pahinta. Heidän varpaansa seivästävät kengät puristavat ja heistä näkee kaukaa, mitä he luultavasti ajattelevat. Ei kaikista, mutta mielestäni liian monesta.
Järjestelmällisyys tekee meistä ilmiselviä ja hermostuneita. Siten, jos minä ryhdyn hulluksi ja vapaammaksi, minä säilyn arvauksena ja minua ymmärrettäisiin mahdollisesti paremmin. Toimisiko se niin?
Nään ikkunasta pylvään. Sen pukua koristaa numerot "305" ja "16" ja astetta alempana vielä "261", joka näyttää vähän liidun jäljeltä, mutta onkin selvästi leiman jälki. Tarvitseeko minun tietää niistä enempää? Koostun kysymyksistä ja oletuksista. Sanoisin, että pelkään unohtavani itseni, muttei pelko riitä kuvaamaan sitä tunnetta. Se, mitä haen on jotakin paljon todellisempaa.
Epäilen, että numero "305" on varmasti jokin toistuva, "16" jokin yksilöllinen ja vaihtuva sekä "216" silkka mysteeri. Päähäni sattuu. Kuulen kolinaa ja rattaiden lipuvan toisiaan vasten. Seuraavaksi pään sisällä helpottaa.
Maailma on tolppa. Siinä on kolme numerosarjaa, kolme kulmaa ja näitä kulmia yhdistävät ratakiskot. Numerot "305" ja "16" ovat pari ja luku "kaksi". Ne ovat "itsestäänselvyydet", joihin kuuluu tieto, tiede, uskonnot, aukroriteetti, laki, politiikka ja muut rikkaruohoistutukset. Niistä on kasvanut luuloharhaisuus, jonka mukaan uskotaan, että kyseiset asiat tasapainottelevat pelkästään keskenään. Ihmettelevät ihmiset ovat turvakoodi. Numero "261" on taas sormenpään mittainen kiertoajelu, hevonen kerrostaloasunnossa tai väärin tulostettu kuitti, johon olet silti tyytyväinen. Minun tapauksessani se on halu käyttää hätäuloskäyntiä hyödykseen.
Kylmenee vaan. Kuinka korjaan paitani?
Kaikki odottavat rautahevosta, joka koostuu vaunuista. Heidän kasvoiltansa voi poimia määritelmiä ja kerätä vastauksia omaan lokikirjaan. Ei ehkä ymmärtääkseen sisintään tai sitten juuri siksi, että kykenisi ymmärtämään. Askel on aina askel. Käsitystä "askel" voi kuitenkin muuttaa. Asia taittaa matkansa mielen perukoille, oli askel sitten alta pois sulava, pelkkä ajatushahmotelma tai pelkistä hampaista koostuvan jalan työtä.
Joskus tuntuu, että kehollani olisi oma tahto ja että minä pidän sitä eräänlaisessa juoksutusliinassa kolmannen silmäni avulla. Kuinka se loikkiikaan ja puurtaa edestakaisin.
Maailma on alkanut muistuttaa karanteenia, jossa ihmiset työskentelevät osa-aikaistyöntekijöinä. Nämä hahmot ympärilläni puhuvat sanasta "tunti". Kuuluuko se aamulääkkeisiinne? Hyvään ruokavalioon? Onko se jokin ohjelma, jolla meitä pyritään kanavoimaan oikein ja tehostetusti.
Tunti on 60 minuuttia, yksi minuttti 60 sekuntia. On tunti, minuutti, sekunti ja niiden välimuotoja sekä yhdistelmiä.
Taas esiintyvät numero kolme ja terävöityvät kulmat saavat jalkani vapisemaan.
Kolme. Se vain tulee. Kaikki on sen varassa ja valmiina toimimaan toimimatta sittenkään.
Kyseisellä asialla ei ole aikaa. Kolmio ei ole perusta äärettömyydelle. Se loppuu paljon aikaisemmin kuin gramma kukkaa ja se on aika surullista.
Kuinka sijoittaisitte minuuttinne loputtomaan? Kuinka tunti riittää spiraalissa? Spiraali keskittyy kaikkeuden ytimeen. Se alkaa, toistuu ja ilmenee kaikkialla.
Pitkästytän itseänikin. Palataan takaisin majaviin. Minua hermostuttaa.
"Tunti aikaa nukkua", edessäni oleva nuorukainen tokaisee tuttavalleen.
Alan miettiä, kuinka laki vielä sallii unen ja kuinka matkustajia väsyttää jo tässä vaiheessa päivää. Pohdin myös sitä, etten ole voinut mennä johtopäätöksissäni kovin harhaan, sillä olen tyytyväinen siihen, mitä nimenomaan tässä nyt on. Sen ei pitäisi tehdä minusta parempaa tai huonompaa ihmistä, jos aiheutin itse itselleni reiän paitaan. Se on kehittymistä ja käsittelemistä. Yleisesti vain olemista ja tekemistä.
Kuinka joku pystyy määrittelemään, mikä on sopivaa ja mikä taas ei?
Olen hereillä. Täytän yhden tai itseasiassa kaksi penkkiä laukkuineni tästä junasta.
Olen hiljaa, tarkkailen ja vastaan tarpeentullen tahdostani. Joskus kirjoitan, joskus maalaan ja joskus yritän soittaa kitaraa. Ihan samanlainen ihminen, mutta sisällöltänsä järjestetty eri tavalla.
Oman ihmiskaikkeuden välistä "olemassa" vain maahan pudoteltuja kirjaimia. Luonnoksena ilmaan jää surrealistisia mielikuvia.
Kello yrittää osoittaa parhaansa mukaan saapumisaikaani. Joskus lukujen määrä saa aikaan pyrähdyksiä. Numerot ovat keskeneräisiä toiseen muotoon väännettyjä spiraaleja. Ne saavat tämän ihmisen voimaan pahoin ja käännyttävät pois läsnäolosta. En määrittele numeroita pahaksi. En ole missään vaiheessa puhunut "pahasta". Sitä ei ole, ellei sitä ole tarvetta luoda.
"Anteeksi, lippunne?" Tarkastaja tuhahti hieman minua kauempaa.
"En ole tältä asemalta, saavuin junaan jo aijemmin", vastasin katsoen häntä suoraan silmiin. Se hypnotisoi ihmisiä nykyään. Mies univormussaan tyytyi siihen ja käveli pois.
Meidät on periaatteessa tuhottu idealla. Idea on eräänlainen kone, suunnitelma, viaton sana ja asia, jonka taakse kätkeytyy tuloksenhakua ja tuottavuuden janoa.
Juna alkaa muistuttaa kapselia. Se on pieni ja matkalla kieleltäni ruokatorveeni. Se putoaa. Hetken kuvittelen sen suistuvan raiteiltansa, mutta nielen sen kokonaan. Maistelen rautaa. Oksennan osan kuvitteellisesti takaisin käsilleni, kun alkaa maistua liikaa muu kuin mikä olisi terveellistä ja hyväksi. Ihmisellä on tapana muistuttaa itselleen siitä tavalla tai toisella itse.
Alan maalata penkkiä edessäni. Minulla ei ole maalia eivätkä käteni halua osallistua, joten käytän kuvitteellista ruoansulatusnestettä, joka on jo löytänyt tiensä sormieni väliin ja kynsieni alle.
Kuinka minä erotan, mikä on sopivaa ja mikä ei? Jos ei ole oikeaa tai väärää? Minä luotan. Oikea ja väärä ovat vain mahdollisen neutraalin ja läsnäolon korvaavia sanoja, sitä kautta korvaavia tekoja ja tuomassa hyvää tai huonoa mieltä.
Penkkikin on vain penkki, kunnes toisin kutsutaan. Kutsumalla sitä jollakin toisella nimellä, et välttämättä uudista penkkiä itsessään mitenkään, mutta laajennat näkökantaasi ja lähenet itseäsi. Lähenet, lähenet niin kuin minä kohti junan käytävää. Uskotko?
Nimeäminen on säälittävän pieni kehite, mutta niin ovela alku juurikin myös idealle, joka osoittautuu suuremmaksi suunnitelmaksi pelkän käsirakennelman rinnalla.
Kuka epäilisi ketään muuta kuin sitä, jonka paidassa on hankaamalla aiheutettu reikä? En sovi pukurivistön joukkoon edes junassa. Ei se haittaa, mutta olen silti sitä mieltä, että majavilla on pahat mielessä. Ja jos me puemme ne samanlaisiin kuvioituihin hirttoköysiin kuin itsemme, ehkä kolmas maailmansota syttyy jo huomenna. Silloin minun ei tarvitse matkustaa enää junalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti