keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Sanakoodi todellisuuskaavassa

Puhun paljon kirjoittamisesta siinä muodossa, että sormeni lipuvat näppäimistöltä vasemmalle ja sitten oikealle. Todellisuus on vain käsite, mutta voin muodostaa jälkeeni jättämistäni kirjaimista suojakuvun katokseni ja niiden merkkien seasta viivat kengikseni. Todellisuus ei ole "mitään", ei "paljon" eikä "vähän". Todellisuus on sanakyhäelmä ja rikotut tikkaat, joista on saatu lankkuja, joista saadaan sanoja, jotta voidaan ilmaista tai tuoda esille jokin asia mahdollisimman tarkasti.

Ihmisen ei ollut välttämättä koskaan tarkoitus alkaa puhumaan, mutta jokin hetki se alkoi viittoen äännehtiä ja siinä hetkessä joku toinen alkoi vähitellen ymmärtämään lajikumppaninsa ääntä. Eläin aloitti jotakin, johon toinen yksilö ryhtyi ehkä suopeasti mukaan. Toiminta ei näyttänyt liikuttavan maapalloa pois radaltaan tai aiheuttanut sen enempää eripuraa, joten sitä ei myöskään paheksuttu. Tapa muodostaa ääniä alkoi kehittyä ja kasvaa yhteisössä. Siitä kehittyi jotakin niin suurta, että joku alkoi hyödyntämään tätä elämän yksinkertaisuudesta ja harmoniasta poikkeavaa toimintatapaa, ja sen avulla saatiin huijattua jokaista tavan omaksunutta. Se olisi voinut päättyä hyvin, mutta planeetan sijaan ihminen poikkesi radalta, jossa onnellisuus on silkkaa yksinkertaisuutta ja toisinpäin. Sanat yksinään eivät olisi aiheuttaneet pahaa, mutta sanojen taakse kyettiin patoamaan yksinkertaisuus-onnellisuus-kaavan ohittava koodi, joka tuottaisi enemmän tulosta tietylle määrälle ihmisiä ja sitä kautta tämä tietty joukko yksilöitä pystyisi ottamaan harmonian lain omiin käsiinsä.
Tämä on vain teoria.

Ihminen voi muodostaa todellisuus-käsitteestä itselleen "vähän" tai "paljon" merkitsevän asian. Ihmis-yksilö voi myös jättää asian sikseen ja unohtaa koko sanan sekä sen, mitä se hänen omasta mielestään käsittää ja mitä totuutta se ajaa. "Todellisuus" on sana, ja käsite "sana" on yleisesti saatu kuulostamaan aikojen saatossa siltä, että sen takana piilee paljon ja sillä on äärettömästi enemmän merkitystä kuin pelkällä "todellisuuden" tiedostamisella. Tämän hetken yhteiskunta ajaa lampaitansa nurkkaan, joka koostuu "sanavallista", joidenka tiilenpäiden perusteella meidän täytyy edetä korkeammalle tiettyjen kriteereiden mukaan. Ihminen kykenee yhteisessä harmonia-tilassa hallitsemaan täysin sitä, että uskooko hän esim. avaruuden olemassaoloon tai siihen, että kissat puhuvat itsekseen.
Yhteiskuntamme ajaa kopiokoneen virkaa. Se tulostaa paljon paperia puista, joissa myös energia valvoo myöskin ihmistä varten, mutta kopiokoneen ylikuumuneesta pohjasta valuu ihmisiä, joidenka mielessä virtaa vaatimustukos hyvien energioiden sijaan.

Tulostin tulisi kääntää hellästi ympäri ja ihmisten tulisi kiinnostua omasta hyvinvoinnistaan enemmän kuin sanoista, joita heidän mieleensä tungetaan median ja mm. pakollisen koulutuksen sekä työntekotarpeen (pakotetumman version) kautta.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti