tiistai 18. maaliskuuta 2014

Reikä universumissa sekä olemisessa


Voisin kuvitella ylittäneeni jonkinlaisen rajan, muttei sekään auta minua eteenpäin. Minun ei tarvitse ylipäätänsä edetä, mutta minulla on turhia, suurenneltuja ja "suuria" paineita ja niistä rakentuva tarve hätäillä, panikoida, miettiä liikaa ja tehdä nopeasti sitä, mitä ei juurikaan halua, mutta sitä tekee, jotta saisi uhrattua mielen edes jollakin tapaa puhtaaksi. Kyseinen sana "jollakin" on erittäin ristiriitainen eikä se tarkoita tässä yhteydessä hyvää. Yhteiskuntakin pelaa samalla tapaa. Yhteiskunta kykenee rakentamineen paineineen helposti siirtämään syyn ihmisen niskoille, aivan kuin se ei olisikaan koskettanut valtiota tai ihmiskokonaisuutta. En usko, että on yhtä syytä. En syytä vain yhteiskuntaa.
Siinä ohessa en usko myöskään, että millekään löytyy suoria vastauksia, kun mitään ei voi luokitella todelliseksi mieleni mukaan. Tämä on ajatus muiden elämisen merkkien seassa. Sitä myötä se on ihan yhtä todellinen kuin väitelmä siitä, että kalat kävelisivät öisin maan pinnalla tai hevoset kahlaisivat kilometrin korkeudella ilmassa. Väitettä koskien sinä voit rakentaa mielipiteen tai oletuksen, mutta sen pidemmälle se ei etene. Joko uskot tai et tai sitten yrität jäädä johonkin keskivaihelle tarkastelemaan vielä lähemmin tai vain heiluttamaan kevyesti valkoista lippua. Voit saada aikaan argumentin ja sitä kautta ehkä keskustelun. Se, miten se päättyy ei liity millään tapaa voittamiseen tai häviämiseen. Mielestäni keskustelussa itsessään on jo tarpeeksi asioita miellyttämään ihmissielua.


Mitä sitten, jos meidän piti ehdottomasti jäädä läsnäolotilaan tai syvälle tajuntaan? Maailma löysi tapansa, ihmiset unohtivat läsnäolon ja syntyi välikoneita tuottamaan jotakin sellaista, mikä saa meidät unohtamaan vieläkin nopeammin. Jäljelle jäi enää tuotanto ja sen teho sekä valvonta kera numerokasan. Ihmiset yrittävät nujertaa toisensa itsekseen eikä suunnitelman päällikön tarvitse kuin seurata luomuksensa kulkua tuhoa kohti. Päällikkö toimii myös edesauttajana läpinäkyvin keinoin.

Mieti. Laske se väite hennosti ajatuspalstallesi ja tarkastele sitä hetki. Kuinka se toimii? Kuinka sinä saat sen toimimaan? Entäs, onnistuuko se yhdessä muiden ajattelijoiden kanssa? Mielessä on tilavampaa ja suvaitsevampi ilmapiiri kuin tässä hetkessä, siksi sen pitäisi olla ihan yksinkertaista. Monelle ei ole. Suurinosa ei käsitä sanaa "läsnäolo". 
Se kuulostaa erittäin hälyyttävältä.

Ajatelkaa sitä, kuinka todennäköistä on, että olisimme kasvaneet siinä aijemmassa tilassa yhdessä luonnon ja eläinten kanssa, mutta poikkesimme radalta ja jokin sai meihin istutettua illuusion, joka toi kaupungit, talouden, nimitykset, kellonajan, laskut, kodin, tarpeen olla tärkeä...
Sitä myötä rakentui vertailukyky ja alettiin keskittyä enemmän tunteisiin. Luottamus kasvoi ja kasvoi ja se jyräsi enemmistöllään muut uskomukset, tuntemukset sekä käsitykset. Totuuden. 

Nyt me olemme kirjaimellisesti jumissa. Seuraamme sitä, kun meitä seurataan lasikupolin toiselta puolen. Nyt, aika menee erittäin hitaasti. Tämän maailman piilojärjestön aikomus sisälsi sen, että heidän suunnitelmansa varmasti toteutuu ja toteutuminen tapahtuu suuremmassa mittakaavassa. Sillä, jos me luottaisimme luontoon, läsnäoloon, itseemme ja maailmaan sekä hetkeen, aika ei olisi meille ongelma. Aika ei olisi mitään. Ei olisi koko käsitettä eikä sitä kautta enää aihetta murehtia. Kukaan ei enää laskisi vuosiaan. Ei vuosia ole tarkoitettu laskettaviksi. Päivien laskeminen kuolemaan kuulostaa mahdollisimman epäinhimilliseltä. Se aiheuttaa ja lisää pelkoa, joka auttaa hallitsemaan. Kellotaulut huuhtoutuisivat tehtaiden perusrakenteiden mukana. Yhtäkkiä se ei olisikaan niin suuri numero menestyä, kehittyä ja olla ajoissa. 
Ihminen vain olisi niin kuin sen kuuluukin olla. Läsnä ja yhteydessä kaikkiin/kaikkeuteen sekä tietysti itseensä. 

Hymyilkäämme kameroille.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti