Katson horisonttia.
Minä olen koira, joka on jo pitkään ulissut omiansa. Toiset koirat eivät välttämättä ymmärrä kyseistä koiraa, mutta se koira yrittää parhaansa korjatakseen asian. Jotta se ois "parempi" koira. Onnellinen koira.
Se tietää valmiiks jo sen, että se on maailman onnellisin koira, muttei se halua myöntää sitä onnea liikaa itselleen. Se haluaisi niin kovasti jakaa sen. Niin palavasti, että se koira menee välillä shokkitiloja läpi.
Se kiertää mielessänsä olohuonetta, katsoo kattoa ja ihmisiä seinillä. Sitten se alkaa täristä ja katselee käpäliänsä. Sille iskee hämmentävä tarve ja pakko tehdä edes jotakin.
Sitten se miettii.
Ja miettii.
Ja haluaa repiä mustat koirankyntensä irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti