Tuntuu siltä taas (jälleen näin hyvinkin yksinkertaistettuna) että kaikki on ollut niin helvetin yksinkertaista. Olen vaiheessa, mutten menossa liukuhihnalinjalle. Olen vaiheessavaiheessavaiheessa.
Mutta nyt se ei vain haittaa. En tunne mitään ja tunnen kaiken. Kaikki on oikeasti aivan niin helvetin loistavaa kuin ikinä päätänkin sen olevan.
Niin säälittävän yksinkertaista, että ottaa päähän.
Mitä minä oikein teen?
Tänään oli ikävä isähahmoa.
Se meni kuitenkin tavalliseen tapaansa taas ohi.
Ei ikävöimisessäkään ole mitään väärää. Ei todellakaan. Se on täysin okei, mutten minä tahdo jäädä paikalleni senkään vuoksi. Minä mietin, pohdin ja annan maailman sulaa edessäni. Yhdessä hänen kanssaan.
Mitä oikein selitän.
Mitä oikein.
Mitä.
Minä.
en osaa puhua tästä mielentilasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti